Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti.

Toistan sanoja ääneen, opettelen sanomaan luontevasti, tekemään todelliseksi asian, jota en vielä synnytyssalissakaan täysin uskaltanut uskoa todeksi, luottaa että se koskaan olisi totta meidän kohdallamme. Vaikka arki alkaa tasaantumaan, jollain tasolla se tuntuu epätodelliselta edelleenkin. Edelleenkin tuntuu oudolta, että mut nähdään äitinä, vieraat ihmiset osaavat puhutella mua äitinä, ehdin sen sekunnin murto-osan ajan ihmetellä, mistä niin päättelevät, kunnes tajuan että vauvanvaunujen läsnäolo saattaa viitata siihen suuntaan... Siinä sinä olet, mutta jollain tasolla on edelleen vaikea täysin siihen luottaa, jotenkin odotan, että jostain ilmestyy Oikea Äitisi (??!!) joka vie sinut luotani pois. Kiinnyn hitaasti ja varovasti, joudun antamaan siihen itselleni aikaa, ja siitäkin tunnen syyllisyyttä, mutta en voi sille mitään, koetut pettymykset ja menetykset vaikuttavat, halusin tai en.

Yhdessä opettelemme tätä matkaa, opettelen vanhemmuutta, sinä opettelet vasta elämää. Yhdessä opettelemme tuntemaan toinen toisemme, toinen toistemme tavat ja tottumukset, yhteisen arjen, rutiinit ja elämän. Jokainen päivä kanssasi on uusi seikkailu, kun kauttasi näen kaiken uudella tavalla, pienenpienistä yksityiskohdista lähtien. On myönnettävä, että vaikka olet toivottu ja pitkään odotettu, on sinunkin kanssasi joskus raskasta ja väsyttävää. Ihan samoja asioita joudumme kokemaan kuin muutkin tuoreet vanhemmat, samoja rutiineja, samoja tunteita. Päiviä, jolloin en millään jaksaisi vaihtaa enää yhtään vaippaa enkä imettää enää hetkeäkään enkä olla läsnä niin intensiivisesti kuin vaadit. Sitten jotenkin muistan, että tuli mitä tuli, tämä ei ole läheskään niin rankkaa kuin hedelmöityshoidot, joista olen selvinnyt. Jotenkin niistä selvisin, kaikesta kivusta, epätoivosta, pettymyksistä ja mustista vuosista, nähdäkseni sinun hymysi, joka on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.

Siinä sinä olet, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siinä sinä olet, etkä vielä voi mitenkään ymmärtää, miten suuresti mullistit elämämme, joka ikisen asian mitä teemme, kahvinkeitosta kaukomatkoihin, kaikki pitää nyt miettiä sinun kauttasi, sinun tarpeet edellämme. Sinä ymmärrät vasta omat tarpeesi, miten voisitkaan muuta, omat perustavanlaatuiset asiat, joihin tarvitset kaikkeen apua, ja sitä apua saat. Siinä sinä olet, liikut ja hengität sylissäni, pienet pulleat nyrkit tarttuvat tiukasti sormiini, katseesi on tarkka. Tuot todeksi kaikki siirapinimelät kliseet äidin rakkaudesta lastaan kohtaan, olet parasta mitä on.

... puheistani hävisivät "ei pelkkä plussa vielä mitään takaa, ei vielä voi olla varma" yms. rajuimmat toppuuttelut...

... en enää lisännyt joka lauseeseen "jos kaikki menee hyvin, niin..."

... toiveikkuus lisääntyi, ensin varovasti, sitten päivä päivältä, viikko viikolta enemmän...

... aloimme keskustella sinusta konkreettisena, todella ja oikeasti saapuvana, ei vain kaukaisena ihmeenä... 

... samaa toiveikkuutta alkoi näkyä myös lähipiirissämme...

... aloin yhdistää ultrakuvat sinuun, kun uskoin lujemmin tulevaan, lopetin hiljalleen ihmettelyn, miten laitteen näytöllä viuhtova ihmisen alku sydämenlyönteineen muka minuun liittyy... 

... aloimme tehdä hankintoja todellinen tarve arvioituna, ei pelkästään pientä söpöä fiilistelyä, vaan ihan tosissaan mietittynä, mitä tarvitsemme ja mitä emme...

... loppui kaoottinen hämmennys kauppojen vauvatarvikeosastoilla ja nettikaupoissa, ja tilalle astui varmuus ja harkinta siitä, mitä kannattaa hankkia...

... uskalsimme tehdä myös niitä isompia hankintoja...

... uskalsimme aloittaa ihan tosissaan suunnittelut, miten asuntomme muutetaan vauvaperheasunnoksi...

... en enää piileskellyt neuvolan odotustilan viimeisessä nurkassa, vaan rohkeammin hakeuduin samaan riviin muiden odottajien kanssa, samaan porukkaan kuuluvaksi...

... ajatukset äitiyspakkauksen tilaamisesta, sairaalakassin pakkaamisesta ja hoitolaukun valinnasta eivät enää tuntuneet yhtä utopistisilta kuin menolipun tilaaminen Kuuhun...

... vastaantulijoiden katseet laskeutuivat entistä useammin vyötärönseudulleni, ja aloin saada merkittäviä pieniä hymyjä toisilta vauvamasuisilta...

... istuessa omat käteni alkoivat laskeutua luontevasti silittelemään kasvavaa masua...

... kohdussani tuntuvat liikkeesi alkoivat olla säännöllisiä ja niiden tarkkailu osa arkipäiväämme...

... muiden vauvauutiset ja -kuulumiset lakkasivat aiheuttamasta silkkaa ahdistusta...

... äitienpäivä alkoi tuntua juhlapäivältä, ei pelkältä mustalta piileskelen koko maailmalta -päivältä...

... raskaus ei enää ollut pelkkää menetyksen pelkoa ja kauhukuvia, vaan myös nauttimista tästä ainutkertaisesta ajanjaksosta, luottamusta tulevaan...

... huomasin vuosien jälkeen taas nauravani enemmän, löytäneeni peruspositiivisuuteni uudelleen ja suhtautuvani myönteisemmin elämään ja kaikkeen siihen, mitä on vielä tulossa?

Kaksi kertaa melko lyhyen ajan sisällä tämä sama kysymys, kysyjinä satunnaiset asiakaspalvelijat. Mietityttää, muutenkin kuin että mitäs tuohon sitten vastaisi, vaimon katseesta huomasi, että emme ole tosiaan keskenämme sopineet mitään yhteistä toimintatapaa. Toisen kaapista ulos tuleminen tekisi saman myös toiselle. Emme ainakaan omasta mielestäni ole keskenämme niin saman näköisiä, että pelkästään siitä syystä meitä voisi sisaruksiksi luulla, sukunimi paljastaa, että jotain yhteistä meillä on. Sisaruksia? Niinkö he ihan tosissaan luulevat? Vai onko se helpompi, turvallisempi, neutraalimpi vaihtoehto, heittää ilmaan sisarus-olettama eikä lesbopari-olettama, mitä jos jälkimmäistä ehdottaisi ja olisi väärässä, nolompaa ehkä niin. Ties mitä kunnianloukkaussyytettä pelkäävät, kun eivät uskalla kysyä parisuhteesta, heittävät pallon meille, kertokaa itse mikä juttu tämä on. Tai sitten ihan oikeasti luulevat meitä sisaruksiksi, tiedä sitä sitten. Vaikeaa tosiaan tietää, miten muut meidät näkevät.

"Onko sulla jo lapsenlapsia", kollega kysyy toiselta, viatonta kuulumisten vaihtoa pitkästä aikaa, tavanomaista smalltalkia eläkeikää lähestyvien kesken. Toinen vastaa kieltävästi, "eivät ole vielä saaneet lasta aikaiseksi, kun en ole vielä niille kertonut, että miten niitä lapsia tehdään!" Iloista naurua päälle, kuinka hauskasti ilmaistu heidän mielestään, ilmeisesti, miten luontevaa onkaan suhtautua perheen perustamiseen kevyesti, vitsikkäästi jopa, arkinen iloinen
pikkujuttu. Toisaalta en voi mitenkään tietää, mitä mahdollisesti kätkeytyy tuon vitsinheiton alle, onko sydän yhtä kevyesti siinä mukana, onko tilanne oikeasti niin helppo ja mutkaton, että voi ihan vitsiksi heittää, vai peitelläänkö sillä jotain sisäistä kipua ja tuskaa. Vetäydyn pois. Vitsailkoot keskenään. Mitäs se mulle kuuluu, kuten ei myöskään heidän silmilleen se, miten kipeää mulle teki kuulla tuollaista kevyttä heittoa asiasta, joka mulle on ollut sitä kipua ja tuskaa,
vuosi vuoden perään.

Vuosi vuoden perään on tätä polkua taaperrettu, kuoppien ja kivikkojen kautta. Levähdystauko siinä taapertamisessa venyi pidemmäksi kuin mitä oli vielä viime syksynä ajatuksissa, mutta nyt pikkuhiljaa olemme palailemassa samalle polulle. Lääkäriä tavattu, keskusteluja käyty, alustavia suunnitelmia tehty, mitä tämä kesä voisi tuoda tullessaan. Valmistaudun, valmistaudumme yhdessä, rakennamme pesää valmiiksi sekä konkreettisesti että omaan mieleen. Ajatukset lähtevät jälleen harhailemaan tuttuja teitään, löytävät vaatekaupoista vauvanvaaterekit, tarkkailevat ohikulkijoiden vaunuja ja vauvavatsoja, maalaavat tulevaan jotain pientä ja pumpulinpehmeää. Aika kuitenkin näyttää jälleen, varmuutta ei ole sen enempää kuin tähänkään saakka, musta mieli muistuttaa aikaisemmista pettymyksistä, varoittaa liian korkesta pudotuksesta, jos taas kerran niin käy.   

Miksi juuri tänään? Mihin katosi hoitotauon aikana kerätty vahvuus, varmuus siitä, että elämä kantaa? Että on muutakin elämässä kuin vanhemmuus ja lapsettomuushoidot? Että vielä ei ole liian myöhäistä, vaikka ikää kertyy ja kertyy, että vielä olisi joskus meidänkin vuoro, kunhan vaan edelleen odotamme ja odotamme ja odotamme sitä odotusta, joka oikeasti toteutuisi, alusta loppuun saakka.  

Lapsettomuutta käsittelevien nettilehtiartikkelien kommenttikenttiin kirjoittelevat aina jonkun sortin kiintiön verran myös he, jotka eivät lapsettomuutta (täysin) ymmärrä. Tiedostan sen, mutta pitikin provosoitua, taas kerran. En kuitenkaan lähtenyt asiaa sen kummemmin puimaan julkisesti, tuskin pystyn sitä ymmärrystä lisäämään. Mietiskelin ihan itse vaan. Niin, en itsekään ymmärrä millaista olisi haluta ihan hirveästi jotain tietyn merkkistä autoa, voinko sitten vaatia ihan kaikkia ymmärtämään lapsettomuutta?

Mieliteko. Lapsettomuus on enemmän kuin mieliteko. Lapsettomuus on laajempaa kuin jonkun hyödykkeen kaipaaminen, vaikka sillä olisikin statussymbolin virkaa. Lapsettomuus on kaipuuta vanhemmuuteen ja koskettaa koko elämää, elämäntapaa, identiteettiä. Sitä, mitä ja kuka olen, miten itseni määrittelen, miten itseni tuon esille muille, tutuille ja vieraille. Kuinka helppoa olisi kertoa itsestään ns. tavallisen tarinan ainekset, mies ja kaksi lasta ja koira, kuinka vaikeaa (kyllä, edelleenkin) ja pitkällistä harkintaa vaatii oma paljastukseni, vaimo, ei lapsia yrityksistä huolimatta (eikä edes koiraa, mutta se ei haittaa, koirattomuus on meille ihan vapaaehtoinen valinta). Valtio ei kustanna yrityksiämme (kyllä, saan Kelan tukia, mutta ne ovat ihan rippusia tässä konkurssissa, ei todellakaan täysimääräisiä korvauksia) enkä sitä vaadikaan, kun kerran tiedän vaatimisen olevan turhaa. Olisihan toki omalta kannalta parempi vaihtoehto, jos lapsettomuushoitoihin kuluneet eurot olisimme voineet suunnata johonkin (ainakin omasta näkökulmasta) hyödyllisempään. Realiteetti on kuitenkin se, että hoidot maksavat suunnattomasti, ja omasta pussista ne on lähtökohtaisesti kustannettava.

Kärsin ja katkeroidun, mutta esitänkö uhria? Voi olla, että tämä blogini ruikutuksineen kuulosta siltä, mutta en ole niin kokenut. Tähän ikään mennessä olen muutenkin huomannut, ettei elämää ole helpoksi tarkoitettu. En ole valinnut tahatonta lapsettomuutta, toki valitsisin helpomman vaihtoehdon, mutta näiden vuosien aikana on tullut selväksi, että meidän polkumme on pitkä ja kuoppainen. Vaikka hoitojen aikana siltä tuntuu, niin lapsen saaminen ei ole meille elämän ainoa sisältö, jota kohti laput silmillä kulkisimme. Silti lapsettomuus kulkee mukana, aina jollain tasolla, kuin arpi tai varjo, joka on olemassa eikä siitä tahdonvoimalla pääse eroon.

Oli siihen muitakin syitä, mutta suurelta osin lapsettomuuteni vuoksi irtisanouduin työstäni lasten ja perheiden parissa, hakeuduin töihin elämän toiseen ääripäähän, ihan harkitusti ja tarkoituksella. Katkeroitumista ja uhriutumista välttääkseni teen nyt mieluummin saattohoitoa kuin perhetyötä. Oli siihen muitakin syitä, mutta lapsettomuuskin siihen vaikutti, kun laitoimme lapsiperheasuntomme lapsiperhealueelta myyntiin, pyrkimyksenämme muutta city-alueelle, aivan toisenlaiseen ympäristöön. Ei, emme ole täysin vielä luovuttaneet hoitojen suhteen, edelleenkään, vaikka ne edelleenkin tauolla ovat. Myös uudessa työssäni olen voinut säästää rahaa hoitoja varten, ja myös uusi asunto on tarvittaessa muunneltavissa, tilaa pinnasängylle ja syöttötuolille. Toistaiseksi niitä ei siellä ole, mutta eihän vielä voi tietää. Hoitotauko on tehnyt taas ihan hyvää, myönnettäkööt, vaikka toisaalta mielessä jyskyttää sekunti sekunnilta ajatus omasta ikääntymisestä, vääjäämätöntä sekunti sekunnilta, aikaa ei olisi hukattavaksi. Hoitojen jatkumista odottaessani valmistaudun hissukseen, pidän huolta itsestäni ja keskenmenosta toipuneesta kehostani. Olen taas tarkempi sen suhteen mitä syön ja olen saanut tungettua aikatauluuni suht säännöllisen liikuntarytmin. Lueskelen enemmän fitness- kuin lapsettomuusblogeja. Avaan silmiä sille kaikelle muulle, jota elämässä on, lasten ja perheellistymisen lisäksi. Puhdistaudun, jotta olisin valmis, sitten kun taas sen aika on.

"Niin oliko sulla lapsia?"

Miten mun on koko ajan vaikeampi vastata tuohon ihan viattomaan small talk -kysymykseen? Pelästyn, kammoan, häpeän, pudistan hätäisesti päätä, mutisen jotain kieltosanoja, yritän kuumeisesti johdattaa keskustelun johonkin ihan muuhun. Jotain mun vastauksessani ja kehonkielessäni saa kysyjän hämmentymään, nolostumaan, pyytämään anteeksi uteliaisuuttaan, vaikka ihan viaton kysymys on. Ilmeestä päätellen kysyjä tekee itsekseen lupauksen, ettei koskaan enää kysy tuota keneltäkään, ehkä se sitten näkyy, että sattuu. Miksi kysyy edes, voin kertoa että jos lapsia on, niin jossain vaiheessa se tulee kerrottua, kaikki kertovat jollain tavalla, vaikka edes sivulauseessa vihjaten, ei sitä tarvitse erikseen kysyä, selväksi tulee kuitenkin. Ja miksi kysyä multa, kun en mä tästä mitenkään nuorene, päivä päivältä näytän yhä enemmän sen ikäiseltä, jonka lapsettomuuteen on oltava jonkunlainen syy. Puhutaan jostain muusta. Vaikka säästä. Ei tullut lunta tänäkään vuonna. Joulu on musta tänäkin vuonna, yltä päältä musta.

Hoidoissa on nyt taukoa, monestakin syystä, olen sen klinikallekin jo selvittänyt, etteivät ihmettele, että mihin me olemme oikein kadonneet. Lapsettomuutta ja vauvakuumetta ei vaan saa tauolle. Järki yrittää vakuuttaa sydämelle, että tämä tauko on nyt välttämätön, sydän vaan olisi jo valmis jatkamaan, unohtamaan menneet vuodet ja koko tämän kauhean kesän, kasvattamaan toiveikkuutta ja voimaa, kestäisimme taas kaiken mitä eteen tulee, kunhan saisimme edes pienen mahdollisuuden. No, ehkä sitten jossain vaiheessa, ensi vuoden puolella, ehkä keväällä, kattoo nyt. Sydän seuraa katseellaan ja särkyy aina pienesti, kun joka paikassa tulee vastaan täydellisiä, nuoria äitejä vaunujaan työntäen, kaupassa ja bussissa heitä parveilee, liikuntasalillakin, kun aina tietenkin osun paikalle juuri vauvajumpan loppumisen jälkeen. Siellä heitä on, harsoliina jumppahousujen taskusta roikkuen, imettävät ja leikittävät vauvojaan pukukaapeilla, ovat niiiin yhteisöllisiä että, ja mä yritän vaan paeta paikalta mahdollisimman ripeään, en kuulu joukkoon, ehkä hieman liian kiukkuisesti kiskaisen vesipulloni pienten, pulleiden käsien ulottuvilta, olen mahdollisimman epäsosiaalinen ja katoan. Katoan, kun en ole mitään, en heidän joukossaan. Anteeksi. Menen pois.

-----------

"Siis miten sun puolisoa nimitetään? Vaimo? Oletko sä sitten siis se mies?"

Yhteiskunnan tasolla asiat etenevät, avioliittolaki ja ehkä äitiyslakikin, kunhan pääsee vauhtiin. Yksilötasolla on näköjään edelleen tarpeen, että mäkin jaksan luennoida elämän perusasioita kollegalle, jolle seksuaalivähemmistöt ovat ilmeisesti täysin uusi, ihmeellinen juttu. Joopa joo. En ole mies, hyvänen aika!! =D

Raskaana olevan nuoren kollegani harmit ja murheet ovat hieman eri osastoa kuin mun. Kiltisti kuuntelen hänen kitinänsä raskausvaivoistaan, voi että, kyllä on kestämistä, ja hiljaa mielessäni iloitsen hänen kuitenkin jäätyä sairaslomalle. Jokainen työvuoro hänen vauvamasunsa seuranani oli raastavaa kipua siitä, mitä omalla kohdallani olisi voinut olla, jos keskenmenoa ei olisi tullut. Nyt minä ja muut hoidamme työt hänen puolestaan, jotta hän voi tylsistyä kotona. Onpa rankkaa hällä, voi voi.

Omalla kohdallani odotan taas hoitojen jatkumista, vielä se on epäselvää, koska ja milloin vai koskaan ikinä. Vaikka keskenmeno tälläkin kertaa ajoittui ihan alkuraskauteen, on siitä toipuminen vienyt hurjasti aikaa ja voimia, minkä vuoksi tauko on nyt tehnyt ihan hyvää. Mahani tahtoisi vieläkin pyöristyä, rinnat edelleen turvota, selkä taipua pienelle notkolle. Olo on kuin osa minusta tajuaisi tilanteen vasta viiveellä. Tavoite tämäkin, yrittää jälleen luoda yhteys omaan keskivartaloon, se katosi jossain vaiheessa kesällä, nyt pettymysten jälkeen kokoan kehonkuvaani uudelleen.

Sateenkaariperheiden tapaamisiin voi tulla kuulemma myös ilman lapsia, no kiitos mutta ei kiitos. Jätän väliin, ja katkerana seuraan vain tapaamisten ilmoittelutulvaa. Yritän epätoivoisesti raapia vertaistukea sateenkaariperheiltä, joilla on tärpännyt toisella inseminaatiokerralla, eivät he mitenkään voi ymmärtää mitä olen käynyt läpi tähän mennessä. "Kyllä se sitten on sen arvoista", he vakuuttavat. Mutta eipä kuulkaa tuo oikein lohduta, tässä tilanteessa, kun on täysi epätietoisuus edelleen siitä, onko "se" meille koskaan todellisuutta. "Kovin ikävää", he sanovat osaanottava ilme kasvoillaan, ja jatkavat keskinäistä keskusteluaan vaipoista ja imetyksestä, mun jäädessä jälleen kerran täysin ulkopuoliseksi. Jonkunlaisen vertaistukiverkoston olen silti saanut koottua, sellaisia henkilöitä jotka oikeasti tietävät, mitä tämä kaikki on. Sellaisia, jotka eivät lado vain latteuksia siitä, miten "hänen ei ollut vielä tarkoitus syntyä" tai "kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi". Heihin tukeudun, kunnes he tulevat raskaaksi, synnyttävät, katoavat vaippojen ja imetyksen maailmaan ja unohtavat mut tähän räpiköimään, elämä jatkaa kulkuaan edelleen kuin pikajuna, mutta en pysy kyydissä, kun toteutumattomista haaveista on niin hankalaa pitää otetta.

Pieni ja vaatimaton blogini sai juuri ensimmäisen blogihaasteen! Tästä kiitos Hehkua-blogille. =)

Ohjeet Liebster Award -haasteeseen:

1.  Kiitä tunnustuksen antanutta bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2.  Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3.  Nimeä ja linkitä 11 Liebster Award -tunnustuksen saavaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
4.  Keksi 11 uutta kysymystä valitsemillesi blogeille.

Näistä lukijamääristä en mennyt ihan takuuseen... mutta välitän haastetta eteenpäin seuraaville blogeille: Mestaripiirros, Sateenkaarella, 2mums2be, Vähän hymyä, Sateenkaaren päässä on perhe, Deux Mamans, Pienistä asioista onnellisuuteen, Tyttökullat, Haikaran jalanjäljillä, Odottamatonta, Pihlajapuun katveessa

Tässä siis kysymykseni heille. Viimeinen kysymys on kierrätetty saamastani kysymyslistasta, koska se oli niin mainio. =) 

1. Kuka nukkui viimeksi vieressäsi?
2. Kenet tapaat seuraavaksi?
3. Missä kaikkialla olet asunut elämäsi aikana?
4. Missä kaupungissa et haluaisi koskaan asua?
5. Oletko aamu- vai iltaihminen?
6. Mitä syöt tavallisesti aamupalaksi?
7. Mitä ostit viimeksi (muuta kuin elintarvikkeita)?
8. Mitä tekisit työksesi, jos palkasta ja toimeentulosta ei tarvitsisi välittää?
9. Jos vuoden päästä kaikki olisi niin hyvin, kuin on mahdollista olla, mikä olisi muuttunut?
10. Olisiko se pieni tyttö, joka joskus olit, ylpeä siitä naisesta, joka olet tänään?
11. Mitä toivoit minun kysyvän / Mitä haluaisit vastata listalta puuttuvaan kysymykseen?

Tässä sitten vielä omat vastaukseni kysymyksiin, jotka Hehkua-blogin kirjoittaja oli listannut:

1) Oletko sitku-, mutku-, voiku-, vai nytku-ihminen?

Lapsettomuushoidot ovat vieneet mua enemmän sitku-suuntaan. Yritän jotenkin muistaa olla edes välillä kiinni nykyhetkessä. Tärkeä muistutus tämäkin.

2) Miten varmistat, että kiikkutuolin vierellä on seuraa sitten kun olet vanha?

Ylläpitämällä sitä, että sohvalla vieressäni on seuraa jo nyt, kun olen vasta keski-ikäistymässä. =) 

3) Mitkä kolme sinua kuvaavaa sanaa tekevät sinut onnellisimmaksi?

Jännä kysymys, yleensä onnellisuutta miettii enemmän ulkoisten asioiden kautta, ei niinkään itsensä, vaikka siitähän se lähtee... Varmaankin omituinen huumorintajuni, jonka avulla tätäkin kriisiä on jotenkin läpikäyty, edelleen elossa. Lisäksi peruspositiivisuuteni, joka on todellakin ollut koetuksella, mutta jotain siitäkin on vielä jäljellä. Ja ehkä voisin olla onnellinen sinnikkyydestäni, jonka avulla olen kaikesta huolimatta päässyt tähän saakka, siis myös tähän asemaan ja elintasolle, joka on mahdollistanut mm. lapsettomuushoidot tähän saakka (ei se helppoa ole ollut, mutta kuitenkin).

4) Mikä paikka, tavara tai ominaisuus on parasta kodissasi?

Vaimo. <3 (jos pitää olla jotain ei-elollista, niin sitten olohuoneen sohva)

5) Milloin teit viimeksi jotain hyvää nimettömänä (Random Act of Kidness)? Mitä teit?

Jaa, varmaan kun ryhmäliikuntatunneilla olen auttanut uutta osallistujaa pääsemään alkuun, siis esitellyt välineistöä ja muuta. Ja näyttänyt miten pukukoppien lukot toimivat.

6) Mitä sellaista sinulla on, mitä muut kadehtivat?

En ole kysynyt! Ehkä jotkut kadehtivat sitä, kuinka paljon jaksan käydä jumpalla (tosin luulevat että käyn paljon enemmän kuin mitä oikeasti käyn).

7) Luopuisitko kokonaisesta raajasta, jotta toiveesi toteutuisi?

Ehkä voisin olla äiti myös yksikätisenä tai -jalkaisena. Onneksi tätä mietintää ei tarvinne koskaan soveltaa käytäntöön.

8) Millä iskureplalla sinä/puolisosi lähti matkaan?

Suhteemme alkua ei edeltänyt mikään varsinainen iskurepla. Siihen vaadittiin paljon pohdintaa ja aikaa.

9) Missä suomalaisessa sananlaskussa ei mielestäsi ole järkeä?

"Poissa silmistä, poissa sydämestä". (en tiedä, onko se alkujaan suomalainen, mutta käynee tähän tarkoitukseen)

10) Paras autocorrect-moka, joka tekstissäsi tai sinulle lähetetyssä tekstissä on ollut?

Panostan tekstieni oikolukuun, joten mitään pahoja ei tietääkseni ole päässyt lähetetyiksi saakka. Enkä tässä paljasta muiden känniviestejä =) Jotain pientä ehkä joskus lipsahtanut, tyyliin vaimolle lähetetyssä viestissä oli sekaisin kasvihuone ja kahvihuone.

 11) Mitä toivoit minun kysyvän / Mitä haluaisit vastat listalta puuttuvaan kysymykseen?

Otanpa tässä tilaisuuden kertoa tarinan blogini nimen takaa. Blogiani aloittaessani tiesin, että se tulee enemmän tai vähemmän (no, käytännössä sitten enemmän) käsittelemään lapsettomuutta. En kuitenkaan halunnut blogille jotain kovin kliseistä nimeä, tyyliin "Tyhjä syli" tai siihen tapaan. Nappasin nimen sitten Positiivareiden värssypankista löytämästäni hieman erikoisemmasta rakkausrunosta. Värssypankista ei ilmene runon kirjoittajaa, joten en tiedä kenelle siitä kunnia kuuluu, mutta joka tapauksessa runo kuuluu näin:

Taivas rypee purppurassa 
auringon kanssa kilpaa, 
ja sinä naurat, 
valonsäteet tarttuvat silmäripsiisi ja 
kaartuvat niistä sinua ympäröiviin ihmisiin. 

Vaaleanpunaisessa pirtelöhuurteessa, tällä 
onnellisten ihmisten mantereella, istun minä; 
aivan vierelläsi. 
Kohotan kultaista kättäni taivasta päin 
saadakseni hymystäsi kiinni ja 
omistaakseni osan sinua, 
ollakseni arvoisesi. 

Huomaat pilviä kohti huiskivat käteni ja 
alat nauraa ilkikurista avaruusnauruasi, jolla 
sidot planeettoja yhteen, 
virkkaat galakseja toisiinsa ja sekoitat 
tähtisumua rakeiseksi usvaksi taivaankantemme kattoon. 

Kun naurusi on vaimennut, 
muuttunut kuunsäteiksi onnellisten ihmisten unipuutarhoihin, 
tartut minua käsistä ja kuulen, kuinka 
jää risahtelee rikki silmäluomiltani. 
Avaan ne arastellen, 
kuin peläten niiden näkevän jotain pahaa, 
enkä haluaisi enää koskaan avata niitä. 

Katseesi kohtaa omani, 
enkä ole vielä koskaan silmäyksestä leimahtanut liekkeihin, 
eikä kukaan ole saanut suudelmaa tuntumaan 
niin aidolta välittämiseltä.

Heräämössä sairaalasängyn reunalaidat ovat metallia, vieressäni pahvinen kaarimalja, joku sen siihen laittoi, kun sanoin että oksettaa. Muistan kävelyn leikkaussaliin, hoitajien hyörinän ympärilläni, kuinka monta heitä oli, en muista, kaikki puhuivat yhtä aikaa, sitten pimeni. Heräsin ylläni omituiset verkkomaiset alushousut, jonkun mulle pukemat, en tiedä siitäkään mitään. Verhojen välistä, vastapäisestä sairaalasängystä joku mummeli tapittaa mua vakavin kasvoin, yllään samanlainen vaaleanpunainen sairaalapaita kuin mullakin. Vieressäni papereista erotan tekstin "jännittää kovasti". Itku purkautuu siinä, käpertyen mytyksi paksun pyyhkeen alle, itku osittain jännityksen purkautumista, suurimmalta osin itken tätä tilannetta, tyhjäksi kaavittua kohtuani, kaikkia epäonnistuneita yrityksiä, toteutumattomia toiveita, kolmatta kesää peräkkäin ilman raskautta yrityksistä huolimatta. Hoitaja juottaa mulle pillillä mehua, sitä punaista mistä en yhtään pidä, lohduttaa tyhjin sanoin, yrittää ainakin, vaikka ei ehkä ihan ymmärrä, ei voi tietää miltä tuntuu kun kipulääkkeet ovat turruttaneet kivun alavatsassa mutta sydän on silti rikki ja sattuu.