En tiedä, mistä tämä tarve aloittaa anonyymi blogi. Kirjoitan kyllä päiväkirjaa, mutta se ei ihan sama asia ole. Joku sairas vimma julkaista ajatuksia, ihan vieraille, satunnaisille. En aio kertoa tästä blogista kenellekään, koskaan. En halua tunnistautua.

Hiljattain aloin myös (jälleen kerran) pitämään päiväkirjaa kuukautiskierrostani. Kirjaan entistä tarkemmin ylös oireita, sekä fyysisiä että mielialaoireita. Yritän ymmärtää itseäni paremmin, jotta kestän tätä. Tätä, siis sitä, että (ilmeisesti) hormonipiikkien aikana olen romahtamispisteessä. Välillä on sitten helpompaa, mutta sykleissä tulevat ja menevät tuskatilat.

Aamulla lehteä selatessani itku nousi kurkkuun, kun katselin kastetut-ilmoituksia vauvakuvineen. Kaupat täynnä rynnistäviä tenavia, jotkut suurin silmin pysähtyvät katsomaan hetken minuakin, kunnes taas jatkavat mekastustaan. Joka toinen vastaan tuleva nainen tuntuu olevan raskaana.

Olen nyt 29-vuotias. Äitini oli vuotta nuorempi kun synnyin, hänen esikoistyttärensä. Kuuden vuoden kuluttua olen käsittääkseni iän puolesta riskisynnyttäjä. Enää kuusi vuotta aikaa? En tiedä onko näin. Vauvakuume mulla on ollut kymmenkunta vuotta, vaihtelevaa tosin ollut. Olen ajoittain tehnyt aktiivisesti pesää, ajoittain julistautunut, ettei luonto ole mua äidiksi tarkoittanut, ja irtisanoutunut koko touhusta. Ja kaikkea siltä väliltä, elämäntilanteesta riippuen. Tällä hetkellä olosuhteet ovat vastaan, mutta tahtoa on enemmän kuin koskaan.

Tästä tämä alkaa. Selkeämpiäkin kirjoituksia toivottavasti tulossa. Mutta näin alkuun.