Jos eläisin heterosuhteessa, olisi lapsen "hankinta" (ihan kuin jostain postimyynnistä voisi tilata, valita värin ja koon ja kaikkea...) vähintäänkin ajankohtaista, odotettavaa, luonnollista, itsestäänselvää... Ei sitä edes kyseenalaistettaisi. Selvä kuvio, kyse vaan siitä, että onko nyt jo tulollaan vai hetken päästä. Ja jos vihjaisisinkin, että en olisi lapsen hankinnan kannalla, sitä pidettäisiin ohimenevänä vaiheena ajatuksissa. Odotahan vaan, kyllä tuo ajatus menee ohi. Sitten haluat taas lapsen. Kaikkihan haluavat.

Lesbosuhteessa elävänä tuntuu siltä, että kukaan ei edes tule ajatelleeksi, että tähänkin yhtälöön voisi kuulua Lapsi. Tai sitten siihen suhtaudutaan epäilevästi, torjuvasti, jopa syyttävästi. Miksi sä muka jonkun lapsen haluaisit? Ei sulla tarvi olla lapsia siksi, kun kaikilla muillakin on. Odotahan vaan, kyllä tuo ajatus menee ohi. Lakkaat haluamasta. Ei sulla tarvitse olla. Ei kuulu olla. Ei saa.

Lesbousko jotenkin mitätöisi naisen itsessäni, vaimentaisi biologisen kelloni, muuttaisi ajattelutapani täysin? Poissulkisi toiveet ja haaveet? Olisi kai helpompaa, jos niin kävisi. Ajoittain olen yrittänyt vimmatusti psyykata itseäni niin ajattelemaan. Että näin on ihan hyvä, kissat ja kummilapset (joita mulla tosin ei ole, lähipiirini ei ole kovin lisääntyväistä sorttia) riittävät tyydyttämään hoivavietin. Elämä voi olla täysipainoista ja elämisen arvoista ilman omia lapsia. Joo. Psyykkauksen ja itsepetoksen raja kuitenkin lienee jotenkin häilyvä. On vaikea psyykata sellaista, jota ei itsekään usko.

Tässä iässä "kuuluisi" jo olla takana muutama äippäloma ja hoitovapaa. Tai edes yksi. Pehmeällä laskulla takaisin työelämään. Sen sijaan paahdan töissä täysillä ja uuvun. Paljon pitämättömiä lapsisairas-päiviä. Saako niistä edes jotain hyvitystä?

Kollegani hiljattain möläytti ajattelematta, että naisethan eivät mistään muusta mieluummin puhu kuin synnytyksistään. Kiitos tästä. Väännä nyt vielä lisää veistä haavassa. Ripottele suolaa myös.