Laki sateenkaariperheiden sisäisestä adoptiosta tuli voimaan eilen, ja samantien netin keskustelupalstoilla veisataan samat, tutut virret läpi. Samat, jotka aina nostetaan esille, kun jotain hiukankin sateenkaarikansaa koskevaa on otsikoissa. Ei pitäisi lukea niitä, sillä vaikka lain vastaanotto on ilmeisesti enimmäkseen ollut myönteistä, on vastustus erittäin ilkeää ja suorastaan asiatonta. Sitä lemmikkihauvelin kanssa alttarille -tasoa.

Ne huutavat näin: lapsella on oikeus äitiin ja isään. Kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman lasta kiusataan ja syrjitään. Lapsi joutuu kärsimään asioista, joita ei ole voinut itse valita. Taivas itkee tämän historiallisen vääryyden vuoksi, Jumala rankaisee tätä kieroutunutta kansaa. Kaikilla ei ole oikeutta vanhemmuuteen. Kaikkien ei tarvitse saada lasta. Opettavat vielä lapsensa pikku-homoiksi, pitävät lasta leikkikaluna. Luonnotonta. Oksettavaa. Muotitrendileikki. Kivi kaulassa pitäisi upottaa jokeen, tai ainakin viedä eläke ja ajokortti pois, niin oppivat olemaan homoilematta. Hyi! Ja perään kokoelma Raamattu-sitaatteja, kun omat perustelut loppuvat kesken.

En ole koskaan osallistunut näihin keskusteluketjuihin. En halua. Toisaalta kaipaan tilaisuutta nousta esille, ottaa tilaa omalle näkemykselleni, puolustautua hyökkäyksen edessä. Mutta toisaalta otan nuo kaikki hirvittävän henkilökohtaisesti ja kipeästi, en kaipaa sitä kipua vielä suoraan itseeni kohdistuvana. Pysyttelen syrjässä ja annan muiden tapella keskenään.

Niissä keskusteluissa koen, että juuri minut tuomitaan huonoksi ihmiseksi lesbouden vuoksi, huonoksi ja syntiseksi, joka pitäisi tappaa pois maisemaa pilaamasta, tai ainakin pakottaa väkisin noudattamaan valtaväestön elämäntapaa. Minut leimataan stereotyyppisesti miesvihaajaksi, kieroutuneeksi ja sairaaksi. Minun äitiyteni katsotaan olevan vain heteroperhe-leikkiä, ei oikeaa äitiyttä, halua saada lapsi sen vuoksi että "muillakin on". Itsekästä, lapsen oikeuksia polkevaa, lasta tahallaan kärsimykselle altistavaa. En ole nainen, kun en miestä kelpuuta sänkyyni, olen joku viallinen, kauhistuttava olento, uhka perinteisille arvoille ja perhemallille. Tuhon tiellä ollaan, jos mun annetaan elää kuten haluan. Joku kuri sentään.

Tulee paha mieli niitä kirjoituksista, syyllisyys siitä, että edes ajattelen äitiyttä omalla kohdallani. Pelko siitä, miten pystyn kestämään sateenkaariperheeseen kohdistuvat sosiaaliset paineet. Vaikka suvaitsevaisuus koko ajan lisääntyykin, ja tilanne saattaa vuosien päästä olla aivan eri, pelottaa silti. Miten puolustaudun, jos joku tulee mua äitiysneuvolassa hakkaamaan Raamatulla päähän, miten opetan lastani puolustamaan itseään, kun homofobisten asenteet siirtyvät sukupolviketjussa eteenpäin?