Yksin ollessani roikun ihan liikaa netissä. Tosin saatan samalla puuhailla jotain, tarttua hiireen välillä ja jatkaa sitten, lasketaanko sitä? Tuotan samalla, olen tehokas, suoritan, kelpaan. Ansaitsen olla olemassa, koska oikeasti en ole mitään. En mitään, koska en ole kenenkään äiti.

Seuraan säännöllisesti kahta keskustelufoorumia, aivan eri aihepiiriä molemmat, toista tiiviimmin kuin toista. Vältän lukemasta niiden raskaus- ja lapsi-aiheisia keskusteluketjuja, koska ei mulla kuitenkaan niihin mitään sanottavaa olisi. Mutta niiden foorumikirjoittajien, joilla lapsia on, teksteissä saattaa rivien välistä ilmetä lapsiperheen arjen kuvioita, vaikka kirjoituksen aihe olisi jotain aivan muuta.

Juuri ne rivien välistä -tekstit järkyttävät mua eniten. Miten he jaksavat valittaa kaikesta, kun heillä on elämässään jo kaikkein tärkein? Miksi stressaavat ulkonäöstä, kun heidän kehonsa on jo antanut elämän kaikkein tärkeimmälle? Miksi keskittyvät ihmissuhteittensa säätöön, miksi niillä niin suurta väliä, kun kerran on lapsi? Miten he voivat kehittää ongelmia parisuhteeseensa, kun lapsi on tärkeintä? Miten kehtaavat valittaa siitä, miten raskasta on pikkulapsen kanssa, kun niin monet toivovat juuri sellaista itselleen turhaan? Eikö onni lapsesta peittoa kaikkea?

Jos ei, niin miksi lapsettomuuden tuska sitten vie ilon kaikelta muulta?