Heti aamulla lueskelin vakiofoorumiani. Sieltä huomioni kiinnitti kirjoitus, jossa nuori nainen valittaa ahdistustaan - on jo "kamalan vanha", 28-vuotias, ja "vasta" yksi lapsi! En lukenut edes kirjoitusta loppuun kun jo itkin hysteerisenä. Miksi hän valittaa, kun kerran lapsi jo on? Joo, saa suurperhettä toivoa, mutta olisi onnellinen edes yhdestä lapsestaan. Siitä, että yksikin lapsi riittää siihen, että voi olla äiti.

Olen hakeutumassa uusiin työtehtäviin. Ala pysyy samana, mutta kohderyhmä vaihtuu melkoisesti. Aiempina vuosina keskityin äiteihin ja isiin, nyt kohderyhmänäni on lapset. Toisten lapset, eivät mun. Aiemmin samantapaista työtä tehneenä, tiedän, että mulla on siinä mahdollisuus viihtyä ja kehittyä, tehdä työni hyvin. Mutta silloin aiemmin vauvakuume oli jotenkin "jäissä", ei niin pinnalla kuin nyt. Vain aika näyttää, miten kuume vaikuttaa nyt tässä elämäntilanteessa.

Ensin vaan pitää saada se työ, haastattelu vasta tulossa. Valmistaudun siihen kirjoittamalla elämäntarinani mielessäni uudelleen, neutraalimman ja reippaasti karsitun version siitä. Varmuuden vuoksi, kun ei tiedä vielä mistä kaikesta tulee puhetta. Pitää muistaa sukupuolineutraalit ilmaisut, koska valehdellakaan en halua. Eksä oli "avokki", nykyinen tyttis on "kaveri". Tai "ihminen". "Elämänkumppani" on jotenkin liian pitkä ja paatoksellinen sana. Tai sitten voin vaan korostaa sitä, että asun yksin, pitäkööt mua sitten sinkkuna. Avoimuus on hieno ja toivottava asia, mutta sen aika on sitten myöhemmin, jos on. Ei välttämättä. Kattellaan.