Uudet tuulet puhaltavat. Siirryin työskentelemään aikuisten puolelta lasten pariin. Oikeastaan tämä on paluu, vuosien takaisesta taas tälle saralle, olen sitä odottanut, ja tunne on suorastaan kotiinpaluuta muistuttava. Lasten, vaikka ihan vieraiden, kanssa puuhastelu on hiukan helpottanut raastavaa lapsen kaipuutta. Ei todellakaan ole mitenkään täysin sama asia, kuin oma lapsi, mutta tosiaan helpottanut hiukan. Lasten juttuja, lasten tuoksua, ääniä, kosketusta. Lupa antaa hellyyttä ja hoivaa, jakaa ripauksia omaa piilevää äitiyttä. Sitä mulla ainakin riittää loputtomiin jaettavaksi, kun ei kerran ole kotona ketään, jolle sitä pitäisi ensisijaisesti varata.

Uudet tuulet toivat myös uuden työyhteisön. Olen varuillani siellä, tunnen itseni ulkopuoliseksi, enkä pelkästään sen vuoksi, että olen siellä uusi ja urani siellä saattaa (musta riippumattomista syistä) jäädä lyhyeksi. Olen ulkopuolinen ja erilainen. Lämpimästi mut on otettu vastaan, ja sallittu tutustua uusiin työtovereihin. Pikkuisen olen myös itseäni siellä tuonut tutuksi. Juttelen mielelläni koulutuksestani, entisestä työpaikastani, saatan sivulauseissa rakentaa luetteloa paikkakunnista, joilla olen asunut. Tähän mennessä kukaan ei ole kysynyt, onko mulla lapsia, varmaan odottavat mun kertovan itse, ja päättelevät jotain siitä, ettei kerrottavaa ole. Tai jotain. Tähän mennessä kukaan ei ole myöskään kysynyt mitään parisuhteestani - en sitä mitenkään esille tuo, jos ei kysytä. Pitäkööt mua sinkkuna. Ainakin vielä olen sen verran ulkopuolinen tuolla, että pidän itseni tiukasti kaapissa.

Uusi työyhteisö on ehtinyt jo ahdistaa jonkun verran. Tuntuu, että suuri osa uusista työtovereista on täydellisiä, kauniita nuoria äitejä. Vuorotyössäkin saapuvat aina töihin raikkaina ja laitettuina, huolellisesti mutta hillitysti meikattuina, käyvät ilmeisesti usein kampaajalla. Keskustelevat keskenään synnytyksistään, lapsistaan ja perhe-elämästään, puhuvat miehistään etunimillä, iloitsevat kollegansa raskaudesta. Kahvihuoneen ilmoitustaulu on tapetoitu hää- ja vauvakuvilla, nauru hersyy kun käsilaukusta löytyy leluauto. Niin suunnattoman luonnollisesti ja itsestäänselvästi, yhteisenä tekijänä, kuin ilma mitä hengittävät. Mä tunnen itseni raastavan erilaiseksi, oudoksi, epäonnistuneeksi, jälkeenjääneeksi. Vetäydyn keskusteluista, ettei multa kysyttäisi mitään, ettei kukaan näkisi, miten muhun sattuu.

Jos tuo työ tuolla nyt jatkuu, täytyy ilmeisesti käydä kampaajalla. Ainakin. Ja totutella taas meikkaamaan töihin, vaikka en sen tarkoitusta tuossa työssä näe. Panostettava siistimpiin työvaatteisiin, kauluspaitoja ja neuleita huppareiden sijaan. Opetella olemaan ihastuttava ja valloittava (miten ihmeessä?). Pyrittävä olemaan edes jossakin samankaltainen kuin he. Jos ulkopuolisuuden tunne helpottaisi edes hieman.