Olen havahtunut päiväunilta paljon, paljon useammin kuin yleensä. Uuden työn verkkainen, pohdiskeleva tahti sallii ajatusten harhailun. Vielä kun on ajatuksia suuntaamassa työssä tapaamani lapsiperheet - entistä nuorempia lapsia. Entistä tiiviimpi, läheisempi ja konkreettisempi kosketus lapsiperheen elämään.

Päiväunissani suunnittelen sellaista itsellenikin. Havahdun selaamasta netin raskauskeskusteluja ja pikkulapsiblogeja, tutkin lehtien artikkeleita erilaisista perheistä. Huomaan ajatusteni väkisinkin vievän siihen suuntaan, missä koen äitiyden olevan itselleni ajankohtaista. Mietin, miten raskaus vaikuttaisi tämän hetkiseen työsopimukseeni. Tutkin tarkkaan lastenhuoneiden sisustuskuvia, eläydyn raskaustunnelmiin, pohdiskelen nimiä vauvoille. Ajatukset kiertävät vatsanpohjassa, saavat olon tuntumaan siltä, että kohdussani todellakin tapahtuisi jotain.

Arkirealismi iskee lujaa, pudotuksena, ryöpsähdyksenä. Masentaen. Ei nyt. Ei tähän hetkeen. Ei ole mahdollista eikä ajankohtaista. Ei mulle.