Työyksikkö ja työyhteisö vaihtuivat jälleen, nopeammalla tahdilla kuin olisin odottanut. Edelliseen työyhteisöön nähden uusi on pienempi ja tiiviimpi, työn laatu sellaista, että kollega tulisi tuntea hyvin. Edes työntekijänä, työparina, jos ei ihan kaikkea ns. Oikeasta Elämästä tietäisikään.

Uusia ihmisiä, uusia tuttavuuksia. Jälleen kerran avoimuus puntariin. Edellisessä yhteisössä avoimuus jäi kauas toteutuksesta, johtuen pääasiassa lyhyestä viipymisestäni siellä. Mutta sama, mikä nytkin avoimuutta hillitsee, hillitsi myös siellä - homovitsit. Vaikka on kai jotenkin eri asia olla yhteisössä nais- kuin miespuolisena homona, niin särähtävät vitsit silti korvaan. Vaivaannun. Otan itseeni, vaikka ei tarvitsisi. Eiväthän he tiedä.

Tässä työyhteisössä mun perhetilanne sen sijaan tuli ilmi paljon edellistä yhteisöä nopeammin - jo toisena päivänä eräs uusista kollegoistani kysyi, onko mulla omia lapsia. Vastasin vain että ei, eipä ole. Kollegan kasvoilta näkyi, että hän vimmatusti yritti tulkita mun ilmettä.

"No, sä oot vielä nuori, ehdit vielä hyvin!" hän yritti reippaasti.

"Nii... tai eihän kaikki lapsia edes halua... eihän sitä pakko... " hän yritti uudelleen, varovaisemmin, kun ei kunnollista vastausta saanut. Eipä tähänkään, pahoittelen. Sitten puhuttiin jo säästä.

*****

Tämä on se vuosi, jolloin täytän 30. Siirryn seuraavalle vuosikymmenelle, lähestyn keski-ikää. Ikäkriisiä siis tiedossa koko vuoden, ainakin, ja sen ensi askeleet otin jo ryhtymällä kummiksi kehitysmaan lapselle, pienelle tytölle. Tätä ryhtymistä olin harkinnut jo pitkään, ja päättänyt sen tehdä 30-vuotispäiväni aikoihin. Ryhtyminen sinällään vaati vain muutaman nettiklikkauksen, mutta sen merkitys mulle oli huikea. Tuntui, että elämäni tarkoitus kasvoi murto-osasta täyteen mittaansa. Olen nyt olemassa jotakin varten, vain minä häntä varten. Voin muuttaa konkreettisesti jonkun elämän parempaan suuntaan. Voin olla edes jollakin tavalla äiti tälle pienelle tytölle.

Sinä iltana, kun kummiksi olin ryhtynyt, mun kuukautiskipuni yltyivät pahimmiksi kuin koskaan. Yksityiskohdilla ei nyt niin väliä, mutta voin pahoin sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä. Kouristusten keskellä tuntui, että kohtuni ja koko kehoni itki sitä kaikkea äitiyttä, joka mussa käyttämättömänä on.