Keväät ovat aina olleet mulle jotenkin vaikeaa aikaa, monestakin syystä. Elämäni suurimmat koettelemukset ovat pääasiassa ajoittuneet kevätaikaan. Joka vuosi jotain. Kun jossain vaiheessa tajusin tuon yhteyden, olen alkanut jo hyvissä ajoin pelkäämään tulevaa kevättä. Haluaisin hypätä sen yli, suoraan kesään. Pistää vaikeudet pikakelaukselle. Lasken kuukausia, viikkoja ja päiviä, kuinka kauan pitää kestää, pakertaa vaikka väkisin, että kevät on ohi, suoritettu ja takana päin.

Masennus nostaa päätään ja ilmenee monenlaisin tavoin. Masennus vie ilon elämästä ja toiveikkuuden. Tuntuu, että tämä olisi nyt sitten tässä. Onhan tämä lapseton elämä nähty. Mitä tässä enempää tavoiteltavana? Ei mitään, jolla oikeastaan olisi merkitystä. Masennus haittaa keskittymistä ja paneutumista asioihin. Tekee musta ilottoman haamun, joka tuskaisesti suorittaa päivää toisensa perään. Olen asiakaspalvelija, väännän väkisin kasvoilleni hymyn, yritän näyttää iloiselta ja kiinnostuneelta, vaikka sisälläni velloo. Yritän peittää sen, että asioita menee paljon ohi, kun en keskittymään pysty. 

Olen asiakaspalvelija, ja kovetan itseni kohtaamaan ammatillisesti ja hienotunteisesti toisten ihmisten lapset. Psyykkaan ja tsemppaan, jotta pystyn ottamaan pienen, pullean käden käteeni, vastaamaan kahden hampaan hymyyn. Tauoilla karaisen itseäni lukemalla kahvihuoneen pöydällä ajelehtivaa Perhe-lehteä. Tuijotan hymyileviä äitejä, nauravia lapsia. Pidän itseni hallinnassa. Hengitän.

Hengitän ja hallitsen, jos en muuta saa pidettyä hallinnassa, niin syömistä. Lasken kalorit tarkkaan. 1200 kaloria päivässä. Niinä päivinä, jolloin jumppaan, saan syödä hiukan enemmän. Hengitän, hallitsen ja näivetän itseäni, kutistun villapaitani sisään, kunnes mua ei enää ole, villapaita vaan.