Ennen kesälomaa psyykkasin vauvakuumeeni jonkunlaiseen hallintaan. Siitä oli tullut suorastaan pakkomielle, kaikki ajatukset tuntuivat kietoutuvan vauvahaaveisiin, kaikki ympärillä vain muistutti lapsettomuudesta. Sitä naamaanhieromis-efektiä, joka puolelta tulvi vauvaelämän iloa ja onnea, kuin ilkkumista siitä, että mä en ole sellaisessa osallisena. Törmäilin lapsettomuusblogeihin, joissa kirjoitukset olivat loppuneet ajat sitten vauvan syntymän iloitsemiseen. Siis että vihdoin on onni meilläkin, tämä blogi hiljenee nyt. Jaa, no onnea vaan. Edelleen toiminnassa olevat blogit, kuten tämä, eivät suorastaan vertaistukea mulle antaneet, vaan enemmänkin uusia näkökulmia oman lapsettomuuden tuskaan. Meinasin kaatua minäkin. Meinasin hajota.

Hain apua itselleni, lähetettä psykoterapiaan. Lääkkeitäkin tarjottiin, mutta tuntuu irvokkaalta käyttää mielialalääkkeitä vauvakuumeen hillintään. Harkintaan jätin silti, saa nähdä, miten syksy lähtee käyntiin, mietitään sitten.

Harkinnassa on myös Facebookista poistuminen, koska tuttavien vauvauutiset ja muut perhe-elämän ilakoinnit tuntuvat vain jatkuvalta suolan ripottelulta avoinaisiin haavoihin. Toistaiseksi Facebookin hyvät puolet (yhteydenpidon mutkattomuus ym) ovat vieneet voiton.

Jonkunlaisella hallinnalla mennään. Vai kuvittelenko vain, että hallitsen? Ovulaatiopäivänä viereisestä kahvilapöydästä kaikuneet vauvan kujerrukset saivat mielen matalaksi ja vatsan kouristelemaan. Keittoa varten pilkkomani kukkakaali sai ajatukset lentämään, mietin, miltä tuntuisi keittää siitä sosetta ja antaa maisteltavaksi, uudeksi elämykseksi. Hallintaako? Urheasti neulon pienenpieniä töppösiä tuttavien vauvalahjoiksi, vaikka sydän itkee. Siedätyshoitoa. Hallinta tuntuu hauraalta. Porskutan päivä päivältä eteenpäin.

Pride-juhlapäivänä kuljin kaupungilla päälläni paita, jonka rinnustassa oleva kuva on tulkittavissa lesbo-symboliksi. Ei siis mikään erityisen suuri ilmoitus, kävelevä kirkuva huutomerkki, vain t-paita symbolilla. Sinä päivänä tuntui, että paitaani tuijotettiin erityisen tiukasti, ja mua alkoi pelottamaan. Ylpeys, ilo ja juhlamieli murenivat pala palalta, vaikka en täysin tiedostanutkaan, miksi pelkäsin. Tuijotukset tuntuivat ahdistavilta. Entä jos joku olisi ottanut asiakseen tulla ilmoittamaan mulle mielipiteitään, huutamaan, haukkumaan, tuomitsemaan? Karannut päälle? Ei kai sentään? Oli huojentavaa taas piiloutua pois julkisilta katseilta, vaihtaa paita neutraaliksi, palata taas ei-stereotyyppiseen ulkonäköön. Eihän musta kukaan mitään uskoisi, kun en näytä enkä edes yritä näyttää rekkalesbolta, tyttöystäväni kanssa vältämme julkisia hellyydenosoituksia, pidämme kädestäkin kiinni vain silloin kun kukaan ei näe. Muutaman tunnin melkein-näkyvä julkihomous olikin ahdistava ja pelottava kokemus. Massaan sulautuminen tuo turvaa. Helpompaa on, kun kukaan ei tiedä.

Vältyin Pride-kulkueeseen suunnatulta terrori-iskulta, en saanut kaasua hengitysteihini. Tuskin se silti olisi musta heteroa tehnyt, entistä tiukemmin piilossa pysyvämmän lesbon ainoastaan. Sitäkö sillä yritettiinkin? Silmäni säilyivät kirvelyltä, mutta jonkunlaiselta kyynelkaasulta tuntuvat iskun uutisjuttujen nettikeskusteluiden kommentit. Ei pitäisi lukea niitä, edelleenkään. Taas kelataan läpi samat veisut homouden kauhistuksesta, luonnottomuudesta ja ällötyksestä. Kenenkään ei ole pakko hyväksyä homoutta, eipä ei. Sehän on pelkkää syntiä ja häpeää. Ja tietenkin tuomitaan voimakkain sanakääntein ja capslockilla myös sateenkaarivanhemmuus. Lapsen tuhoamista, kotileikkiä, itsekästä yrittämistä olla kuin muut, miten sellaiseen muka olisi oikeus? Tiedän kyllä, että koko maailma ei ole mua ja mun vauvahaaveitani vastaan, mutta nettikirjoituksista pursuava inho ja viha ahdistavat nekin. Ole tässä sitten avoimesti ylpeä. Ei onnistu, ei.