Jokseenkin säännöllisin väliajoin iltapäivälehtien lööpit kirkuvat valtavin otsikoin "HOMOKOHU" milloin mistäkin näkökulmasta. Tällä hetkillä päiviteltävänä ja kummasteltavana on Älä alistu -kampanja, jonka mukaan homoseksuaalisuudesta voi kristinuskon avulla parantua. Mikäs siinä, voivathan murhaajatkin parantua. Melkein sama asia. Että siitä vaan apua pyytämään viipymättä, tee parannus ja vapaudu alistuksesta, onhan kuitenkin oma valinta, miten elämänsä elää.

Katsoin YouTubesta tuohon kampanjaan liitetyn videopätkän "Annin tarina" ja olihan se jokseenkin karu. Ei siinä mittään, siis onhan se iloista, että tämä Anni on elämänsä järjestykseen saanut ja onnen löytänyt. Mutta vierastan kovasti tuota ajattelua, että nyt kaikkien muidenkin tulisi toimia kuin tämä Anni, niin homojen kuin murhaajienkin, käsi kädessä parannusta hakemaan ja ehyeksi tulemaan, yhtä kokonaiseksi kuin Anni.

Itse en kuulu kirkkoon, erosin siitä 2000-luvun alkupuolella. Syitä oli monia, ei pelkästään homoseksuaalien asemaan liittyvät asiat. Vierastan keskustelua uskonasioista, vaikka toisaalta työrooliini on kuulunut myös hengellisten asioiden pohtiminen voimavarana. Vierastan siis uskonnosta keskustelun silloin, kun se koskee henkilökohtaisesti itseeni ja elämääni liittyviä asioita. En kaipaa kuulla saarnoja synnin tiestä, toivottelua helvetin polulle enkä myöskään edes hyväntahtoista apua ja ohjausta, jos siinä on taka-ajatuksena kännytysyritys oikeaan (?) suuntaan. Ei kiitos. Uskon siihen, että polkuja on monia, kaikki kuitenkin samaan johtavat. Pitäkää polkunne, antakaa mun tallata omaani. Siinä on kuoppia, mutta eteenpäin sekin vie.

Itselleni ajatus eheytymisestä heteroksi on kauhistuttava. Ei siksi, että näkisin heteroseksuaalisuuden jotenkin huonona tai vääränä elämänpolkuna yleisesti ottaen, vaan koska se ei vaan ole mun juttu. Sitä, miksi tiedän, ettei se vaan ole mun juttu, on vaikea selittää. Olen yrittänyt verrata sitä vaikkapa siihen, että väkisin yrittäisin opiskella itselleni sopimatonta alaa (vaikkapa jotain tekniikkaan ja fysiikkaan liittyviä, mitkä eivät kohdallani luonnistu ollenkaan) ja tehdä sitten sellaista työtä. Eipä siitä mitään tulisi, tai parhaimmillaankin kovalla vaivalla ehkä oppisin siinä jotenkin pärjäilemään, mutta viihtyvyydestä varmaankin olisi turha puhua, kaipausta olisi sellaiseen, mikä enemmän itselle sopii. Melkoisen heikko vertaus, seksuaali-identiteetti kuitenkin on niin kokonaisvaltainen ja monitahoinen asia, ettei vastaavanlaista vertailukohdetta taida elämässä olla. Kyse ei ole pelkästään seksistä, kenen kanssa, missä ja millon ja kuinka paljon säätää ja onko kivaa. Jollain tasolla seksuaali-identiteetti on läsnä jatkuvasti, joka hetki, mistään pienestä sivuilmiöstä tai hetkellisestä häiriöstä ei ole kyse. 

Eheytyminen kauhistuttaa, koska olen sellaisen aikoinaan kokenut. En uskonnon avulla, vaan sosiaalisen paineen, tarpeen olla juuri sellainen, kuin ympäristö odotti. Eipä silloin aikoinaan teiniaikoinani 90-luvun pienehkössä taajamassa edes tiedetty mitään seksuaalivähemmistöistä - tai korkeintaan sellaiset olivat jotain suuren maailman eksotiikkaa, jossain tuolla kaukana muualla, eipä niistä kannata meteliä pitää, etteivät sieltä tänne osaisi. Itse eheytin itseni, tukahdutin todelliset tunteeni ja kovalla vaivalla opin jotenkin pärjäilemään heterosuhteissa. Piilotin ja torjuin kaiken oman, otin vastaan odotukset ja toimin niiden mukaan kuin ohjelmoituna. Opettelin fraasit ja toimintatavat, harjoittelin miesten kanssa kaikkea asiaankuuluvaa flirtistä parisuhteeseen. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli kuin jatkuvaa näytelmää, illuusion ja kauniin kiiltävän kulissin ylläpitoa, vaikka sisällä kiehui. Vaikka opin olemaan naisellinen, viehättävä ja haluttava, vakuuttavasti halukas, jatkuvan psyykkauksen ansiosta uskottava, olin kuitenkin vain tyhjä kuori, ulkoa ohjautuva, peili joka peilasi sen, minkä siitä haluttiin nähtävän. Ajoittain löysin itseni tuijottamassa mainoslehtisten miesten alusvaatemainoksia, hyväkroppaisia miesmallien kuvia, tuijotin tuijotin tuijotin ja epätoivoisesti yritin tuntea jotain. Jotain muuta kuin tyhjää.

Eheytyminen kauhistuttaa, koska en usko edelleenkään, että valmiuteni heterosuhteisiin on yhtään tuon parempi. Ei ympäristön paineiden alla, eikä edes omasta yrityksestä. Kauhistuttaa ajatus siitä, että hylkäisin nykyisen elämäni ja parisuhteeni ryhtyäkseni johonkin sellaiseen, jota suuresti epäilen. Hylkäisin kaiken, ja palaisin jälleen torjuntaan ja tukahduttamiseen, väkisin yrittämiseen, toimintatapojen ja ajatusmallien opetteluun siinä toivossa, että ehkä jopa joskus saattaisi jotain hyvää mahdollisesti ajoittain seurata. Ei ei ei. En koe alistuneeni homoseksuaalisuuteen, vaan nimenomaan heteroelämän pakonomainen toteuttaminen on mun kohdalla sitä alistumista. Seksuaali-identiteettiä ei voi valita, en ole lesboutta valinnut, mutta en myöskään koe "vapautena" tämän kaiken nykyisen romuttamista siirtymistä johonkin, mikä ei sitten ollenkaan mulle sovi. Vapautta on se, että olen vapaa pakottautumisesta, torjunnasta ja psyykkaamisesta. Vapautta on tämä parisuhteeni, mahdollisuus hengittää vapaasti ja olla täysipainoisesti nainen. Mietin, miten elämäni haluan elää, ja haluan elää sen juuri näin.