Kaikki vaan jotenkin järjestyy. Loksahtaa paikalleen, ei ihan omalla painollaan, mutta kuitenkin. Tässä pysähdymme, tähän hetkeen, mietimme mitä meillä on.

Meillä on toisemme, minä ja puolisoni. Tapasimme hiukan yli kolme vuotta sitten, kihlauduimme puolisen vuotta sitten. Onhan tässä ollut matkan varrella monenlaista myrskyä ja karikkoa, varsinkin alkupuolella, monen monta kertaa lyötiin hanskoja tiskiin, mutta jotenkin aina palasimme takaisin yhteen. Kesyttäminen ja kesyyntyminen oli vaikeaa, sen verran pettymyksiä ja turpiintuloa molemmilla taustalla. Mutta tässä ollaan ja samaan suuntaan katsomme molemmat. Rakastan <3

Olemme molemmat käyneet kouluja, opiskelleet ammatin, hän korkeammin koulutettu kuin minä, mutta on mullakin CV:n täytettä kertynyt. Hänellä on ollut vakituinen työ jo useamman vuoden, itse sain toimen tänä keväänä, sen jota alkuvuodesta hain. Varsinkin tällä alalla vakituinen toimi on lottovoiton arvoinen. Molemmilla siis säännölliset palkkatulot, säästöjä ja omaisuutta, hän ymmärtää jotain sijoitusten päälle, itse en, mutta elän säästeliäästi. Ei silti tarvitse joka pennosta laskea ja voi ostaa kaupasta juuri sitä mehua kuin haluaa. Maksamme laskumme ja pidämme menot hallinnassa. Elämme siivosti ja kunniallisesti.

Asumme vielä virallisesti erillämme, mutta jo parisen vuotta olemme käytännössä yhdessä asuneet. Pyöritämme pikku talouttamme, siivoamme ja teemme ruokaa. Harrastamme liikuntaa, pidämme itsestämme ja toisistamme huolta, tapaamme kavereita, sisaruksia ja sukulaisia. Käymme kaupoissa, leffoissa ja joskus teatterissakin, reissaamme jonkun verran. Yhteinen asunto on tiedossa, muuttamaan pääsemme tämän kesän aikana tai viimeistään syksyllä. Siinä asunnossa on tilaa molemmille ja lisäksi huone, jonka molemmat olemme todenneet "lastenhuoneeksi". Asunto on hyvällä alueella, rauhaisaa ja viihtyisää, palvelut silti lähellä. Siitä teemme yhteisen pesän.

Lähes päivittäin ympärilläni on lapsia. Ei omia vaan töissä muiden lapsia, joille jaan syliä ja rakkautta, sitä kun löytyy käyttämättömänä runsain mitoin. Huolehdin päivärytmistä, rajoista ja säännöistä, leikin, laulan ja luen iltasatuja, piirrän ja väritän, opastan ruokailu- ja käytöstavoissa, rakennan majoja ja hiekkalinnoja, letitän hiuksia, leivon pullaa, potkin palloa, tutkin kastematoja, pyykkään pieniä vaatteita, silittelen ja paijaan, otan vastaan sekä hellyydenosoituksia että kiukkukohtauksia. Olen yhteyksissä vanhempiin ja viranomaisiin. Täydennyskoulutan itseäni kohtaamaan haastavat tilanteet työssäni, käytän hyväkseni työnohjausta ja purkua. Yritän olla katkeroitumatta kohdatessani vanhempia, joiden vanhemmuus on kaikkea muuta kuin riittävää. Yritän sivuuttaa keskustelut, joissa mua lähes kymmenen vuotta nuoremmat kollegat pohtivat haluavansa omia lapsia "sitten joskus, mutta ei vielä pitkään aikaan". On varmasti levollista ja mukavaa, kun biologinen kello vielä torkkuu.

Kaikki on siis niin sanotusti hyvin. Puitteet ovat valmiina. Elämä järjestyksessä ja tasapainossa. Mulla vielä hedelmällisiä vuosia jäljellä, ainakin teoriassa, käytännössä kun en ihan täysin tiedä, miten synnytyselimistöni oikeasti pelittää. Mutta se on sitten eri tarinaa se. Näin suurinpiirtein kaikki on hyvin. Elintaso ja rakenteet, joille perustaa perhe.

Vauva saisi nyt tulla.