Meillä melkein oli toivo, joka oli personoitunut spermanluovuttajaksi. Hetken aikaa, siis muutaman päivän ajan, toive ja odotus lapsesta oli konkreettisempaa kuin koskaan ennen tämän elämänjakson aikana. Hetken aikaa haaveet saivat alustaa kasvaakseen, juurtuakseen ja elääkseen todellista elämää. Hetken aikaa "sitten joskus"-suunnitelma konkretisoitui todelliseksi, toteutettavaksi aikeeksi, seuraavan ovulaation tarkkailuksi, käytännön asioiden sopimiseksi. Silmät ristissä iltamyöhään googletin isyyslakia ja aiesopimuksia, hahmottelin tulevaa tarkemmin kuin ennen, ihan oikeasti, ei vain haaveissa ja ajatuksissa. Sydän oli pakahtua innosta, onnesta ja varmuudesta - NYT me teemme sen, siirrymme seuraavalle askelmalle, unelmista toteutukseen. Nyt me oikeasti saamme mahdollisuuden.

Hetki kesti muutaman päivän. Sen ajan, kun jo lupauksen tehnyt luovuttaja ilmeisesti todella mietti, mitä oli tullut luvatuksi. Siitä huolimatta, että hänellä oli lupaamista ennen ollut jo reilusti aikaa miettiä. Lupauksen oli tehnyt, parin päivän kuluttua veti sanansa takaisin ja jättäytyi pois. Tyynesti, tylysti ilmoitti, ettei aiokaan ryhtyä hommaan. Liian iso asia, liikaa pelottavaa vastuuta, mitäs sitten jos, vaikka kuinka olin vakuuttanut hänelle, että en vaadi häneltä mitään, en nyt enkä jatkossa. En mitään, tarvitsen vain sen solun, en mitään muuta. En isyyden tunnustusta, en elatusmaksuja, en osallisuutta elämään, jos hän ei itse sitä halua. Luottamus ei silti riittänyt. Jotain voi tapahtua. Pelko oli suuri, ja helpompi oli hänen vain sanoutua irti koko aikeesta, ennen kuin mitään oli tapahtunut. Jatkaa elämäänsä kuten tähänkin asti. Luovuttaja luovutti.

Hetki kesti vain hetken, mutta se oli tärkeä hetki, tärkeää aikaa, toivon pilkahdusta. Sen toivon pilkahduksen sammuminen oli iso romahdus. Pettymys, suru toivon häviämisestä. Luopuminen suunnitelmasta, jonka varaan oli jo jonkun aikaa ehtinyt laskea, sen verran pitkän aikaa olimme tämän luovuttajan kanssa suunnitelmaa pitäneet yllä, siis aiemmin ihan ajatusleikin tasolla, nyt olisi ollut konkretian vuoro. Miten voi surra jonkun menetystä, mitä oikeastaan ei ole koskaan ollut? Haihtunutta haavetta?

Luovuttajan luovuttamista seuraavana päivänä, illalla, oli illanistujaiset, ympärillä tuttuja ja tutuntuttuja, vieraitakin osa, mutta nopeasti juttu lähti luistamaan. Kovin pinnallisella tasolla, tietenkin, mukavia juttuja ja läpänheittoa, sain nauraa paljon. Harva heistä silti mua kovin hyvin tuntee, ja ainoastaan puolisoni sieltä tiesi, millaista surua vielä kävin läpi. Haavat täysin auki, vaikka pinnalle sitä ei nähnyt. Ei ennen kuin eräs vieraista lähti, aikaisessa vaiheessa illan ollessa vielä nuori, kotiin hoitamaan pientä vauvaansa. Saatesanoikseen julisti, että tällainen on teistä muista varmaan ihan älytöntä, lähteä nyt kesken juhlan kotiin vauvan takia, mutta kyllä tekin sitten ymmärrätte, kun teillä on lapsia.

Oven sulkeuduttua pakenin vessaan itkemään. Musiikki ja puheensorina peittivät sen, toivottavasti. Poskille valuneet meikit sain melko hyvin pyyhittyä pois, mutta huomasiko kukaan? Puolisoni tuella kokosin itseni ja jatkoin iltaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jos huomasivat, niin eivät tiedä, ehkä muutama kysyvä katse muhun kohdistui, mutta ne katosivat juhlan humuun.