"Sun miehes nimi on Petri, eiks vaan? Ihan kuin Petri Nygård, hihiii..."

Hätkähdän lapsen ja kollegan keskustelua ja vetäydyn pois, näennäisesti touhuamaan jotain itsekseni. Jokaisen oma asiahan on se, kuinka paljon itsestään kertoo töissä lapsille, kuinka paljon jättää kertomatta, suojelee itseään ja yksityisyyttään. Ammattiroolissa kuitenkin ollaan. Olen tässä työyhteisössäni melkoisen tiukasti kaapissa, eikä mikään kiire ole sen kaapin ovia kolistelemaan. Kollegojen seurassa se käy luontevasti, sen verran mitä jutustelen vapaa-ajastani, osaan kertoa sukupuolineutraaleja ilmauksia käyttäen, ja jotenkin se on niin sujunut. Mutta lapsilla on taipumus kysyä asioita suoremmin kuin aikuisilla. Olen kertonut itsestäni sen, että kuljen pääasiassa työmatkat pyörällä ja että kodissani asuu kissoja. Puolisostani en ole puhunut mitään, enkä aiokaan, mutta jäi silti mietityttämään tuo, miten luontevaa naispuolisen kollegani on puhua heterosuhteestaan. Hän voi kertoa, että hänellä on mies nimeltä Petri, eikä kukaan ajattele hänen valottavan lapsille seksielämäänsä. Itse taas pidän tiukasti kiinni siitä, etten kerro mitään, mikä paljastaisi lesbouteni. En halua, että siitä tehtäisiin numeroa, enkä halua, että mut nähtäisiin vain sitä kautta. Enkä halua, että se millään tavalla vaikeuttaisi työtäni. Varon ja väistelen mieluummin. Pelkään suorastaan, että kohtaan liian suoria kysymyksiä, joihin en ole miettinyt valmiiksi vastauksia. Ehkä minunkin "mieheni" voisi leikisti olla nimeltään Petri? En toisaalta haluaisi valehdellakaan... pitää miettiä tarkemmin.

Pitkään odotetut kaupat on tehty, ja olemme puolisoni (NAINEN!!!!!) kanssa muuttaneet yhteen. Epävirallisesti olemme yhteiseloa jo harjoitelleet pitkään, kun olen käytännössä hänen asunnollaan asunut, nyt uteliaisuudella odottelemme ja katsomme, miten elämämme asettuvat kokonaisuudessaan saman katon alle. Pitkään tätä odotettiinkin, yhteisen kodin löytymistä, ja muutto vaati kovasti työtä. Uuden asunnon lastenhuoneet remontoitiin meille aikuisten työhuoneiksi.  Eipä mua olisi vauvahuonetapetit haitanneet, mutta täytyy silti myöntää, että hienolta näyttää remontin jälkeen. Muutoksesta huolimatta asunnossa näkyy vielä hiukan jälkiä siitä, että se on kuitenkin alunperin lapsiperheelle suunniteltu. Tarvittaessa kai helpohkosti muovautuu taas siihen käyttöön... tiedä sitä sitten.

Asuntokaupoilla myyjäosapuoli oli yhtä huoneista käyttänyt lastenhuoneena. Näkyihän se jo näytöillä sisustuksessa, mutta vielä enemmän siinä, kun loppukauppaan osallistui kahden kuukauden ikäinen vauva. Itse siinä toisella puolen pöytää, yrittäen keskittyä, kuunnellen tärkeitä asioita, kauppakirjoja tutkien, allekirjoituksia loputtomana virtana. Ajatukset täyttivät kuitenkin vauvan itku, tuskaisen olon purku, vaikka äiti vauvaa hoivasikin. Keskittyminen vaikeutui koko ajan, olisin halunnut itselleni sen vauvan, hoitaa ja lohduttaa pientä. Vaan kaupanteon jälkeen, kättelykierroksen loputtua äiti vauvoineen lähti pois. Eri suuntaan lähtivät, minä ja puolisoni toiseen suntaan, keskenämme samaan, ja taas tunne siitä, että jotain keskuudestamme puuttui.