Vauvakuume velloo tasaisena olotilana, toisaalta siihen on tavallaan tottunut, se on osa minua. Tiettyyn määrään vauvakuumetta ei edes itse reagoi, ei jää miettimään sen kummemmin, tuttu tunne, päivästä toiseen, joka päivä sitä jonkun verran mietin, ajatuksissa on, mutta siihen on niin tottunut, ettei sitä pidä kovin kummallisena enää. Silloin tällöin vauvakuumeeseen tulvahtaa piikki, usein ihan odottamatta, puun takaa, keskellä jotain ihan muuta, mihin on ajatuksensa suunnannut ja keskittynyt. Ihan puskasta, puun takaa iskee haikeus, tulvahdus, suorastaan ahdistuskin joskus. 

 

Silloin, kun kannan sylissäni suurta kissanhiekkasäkkiä autolle, ja huomaan miettiväni, minkä ikäinen lapsi painaisi saman verran...

 

Silloin, kun huomaan kateellisuuden puuskan iskevän nähdessäni ruokakaupassa ostoskärryjä täynnä Piltti-purkkeja...

 

Silloin, kun töissä nukutan silittelemällä lasta, ja mietin miltä tuntuisi, jos lapsi olisi oma...

 

Silloin, kun (töitteni vuoksi) seison koulun pihan laidalla, ja mietin, miltä tuntuisi odottaa omaa lasta tulevaksi koulupäivän päätyttyä...

 

Silloin, kun kävelen koulun käytävällä ja mietin, miltä tuntuisi etsiä oman lapsen kuvistyötä näytille asetettujen joukosta...

 

Silloin, kun tunnen katkeruutta niitä kohtaan, jotka Facebookissa surevat joutuessaan jättämään menoja väliin lastenhoito-ongelmien vuoksi...

 

Silloin, kun huomaan automaattisesti arvioivani ohi kulkevien äitien ikää ja tuntevani katkeruutta mua nuorempia kohtaan...

 

Silloin, kun keitän ja soseutan bataattia laatikkoruokaa varten ja mietin, tulisiko soseesta hyvää vauvanruokaa...

 

Sillon, kun heräilen päiväunilta sohvalta kissa kainalossa, huomaan kuinka hyvältä tuntuu pienen olennon painautuminen tiukasti minua vasten ja mietin millaiselta tuntuisi, jos kissan tilalla olisi oma lapsi...

 

Silloin, kun huomaan, että vauvahaaveiden todeksi tekemisen siirtyminen on vienyt elämästä suuren osan iloa.

 

 ---------------

 

Lapset ovat yleensä suorapuheisuudessaan ilahduttavia, mutta hankaliakin tilanteita siitä tulee. Tätä olen pohtinut aiemminkin, pohdinpa taas lisää.

 

"Onko sulla kotona omia lapsia?" yksi heistä kysyi. Vastasin kieltävästi, kerroin, että on mulla kuitenkin kissa.

"No asuuko siellä sitten joku muu?"

 

Mitäs tuohonkin vastaisi? En halua valehdella. En osaa kiertää kysymystä, varsinkaan, kun se tulee niin yllättäen. Kerron, että asun puolisoni kanssa.

 

"Niin sulla on mies?"

"..... niin." (ja suuntasin keskustelun toisaalle)

 

Valehtelinko? Mutta olisinko voinut korjata, että puolisoni on nainen? Mitä siitä olisi seurannut? Lapsethan ovat luontaisesti hyvin suvaitsevaisia, mutta en juuri näitä lapsia tunne niin hyvin, että voisin ennakoida reaktiot. Lisää vaivaannuttavia kysymyksiä? Olisi pitänyt varmaankin varautua luennoimaan asiasta, joka kuitenkin on liian "aikuisten asioita" näin pienille lapsille selvitettäväksi. Vielä vähemmän haluan asian palaavan takaisin mulle lasten vanhempien kautta, joille lapset kuitenkin puhua pulputtavat kuulumisensa perinpohjin. Että äiti, arvaa mitä, yksi niistä tädeistä on lesbo? Haluaisinko todella tietää reaktiot, palautteen, lisäkysymykset, pitkät omituiset katseet, torjunnan ja vihan? Okei, todennäköisempää on ettei siitä mitään seuraisi, mutta en todellakaan halua ottaa riskiä. Suojelen itseäni kaikin voimin. Tässä työyhteisössänikin olen tiukasti kaapissa, edelleen, läheisimmillekin kollegoille pidän asian salassa, siitähän riemu repeäisi jos tieto mun lesboudesta tulisi lasten vanhempien kautta työyhteisöön. Kaikkine mahdollisine lisäkysymyksineen. Ei ei. En todellakaan sitä riskiä ota.

 

Valehtelinko? Ehkä niin sitten. Olen pahoillani. Mutta lapsi kulta, vielä joskus kasvat niin isoksi, että ymmärrät miksi näin tein. Miksi se oli pienempi paha.