"Niin onko sulla omia lapsia?" (ei) "Onko haaveissa, että olisi joskus?"

Työpaikkani nuoret kesätyttöset ovat hämmentävän uteliaita ja suorapuheisia. Kyselevät small talkin muodossa erittäin henkilökohtaisia. En mä vaan tuollaista kysyisi keneltäkään, vaikka olisin pitempäänkin tehnyt töitä yhdessä, saatikka sitten pienen kesätyörupeaman kokemuksella. Varmasti musta näkee, että en ole ihan parikymppinen enää, ja varmasti voisi jotenkin päätellä, että tähän ikään ehtineellä lapsettomalla on lapsettomuuteen jonkunlainen syy. Ja saattaisi todennäköisesti olla myös sellainen, josta ei ihan kauheasti haluaisi kenelle tahansa puhua.

".... kattoo nyt miten elämä tässä heittelee...."

Välttelevä, epämääräinen mutinani saa tyttösen tajuamaan edes sen verran, että aiheesta en todellakaan aio hänen kanssaan enempää keskustella. Onneksi on syksy, lehdet tippuvat puista ja kesätyöläiset jatkavat elämäänsä muualla, kuka missäkin.

- - - - - - - - - - - - - - -

Laskeskelin tuossa vauvakuumeeni kestoa, ja sain tulokseksi, että tähän ikään mennessä olen kuumeillut 13 vuotta. Tuohon 13 vuoteen mahtuu toki monenlaista elämäntilannetta, äärilaidasta toiseen, ja vauvakuumekin on siinä matkalla muuttanut muotoaan moneen kertaan. Välillä se on ollut täysin piilossa, välillä olen psyykannut itseäni sitä piilottamaan. Ja sitten on näitä aikoja, jolloin se on ollut mielessä joka ikinen hetki, kuin varjo kulkee mukana, kaipaus joka ei jätä rauhaan. Odotan lapsen odotusta, mutta en elämäntilanteen vuoksi osaa ollenkaan määrittää, koska odotus olisi ajankohtainen. En ole odottanut lasta, enkä edes odottanut odotusta, vaan olen ollut odotuksen odotuksen odottaja. Odottanut, kuumeillut, kaivannut, tuskastellut, kärsinyt, itkenyt, ahdistellut ja ollut suunnattoman kateellinen niille, jotka saavat lapsiperhe-elämää elää.

Yhtäkkiä, hirveällä vauhdilla kaikki on toisin. Pitkiä keskusteluja vaimoni kanssa seurasi yhden päivän rohkaistuminen, yksi puhelinsoitto hedelmöityshoitoklinikkaan, yksi ajanvaraus ja siitä asiat lähtivät rullaamaan huimalla vauhdilla. En, vieläkään en odota lasta, mutta ensimmäistä kertaa tuon 13 vuoden aikana olen odotuksen odotuksen vaiheessa. Olen lähempänä kuin koskaan. Tähän mennessä olen (tilanteen mukaan yksin tai vaimoni kanssa) vasta käynyt läpi erinäisiä keskustelukäyntejä ja perustutkimuksia, mutta hoitosuunnitelma on tehty, tulevaa aikataulutettu. Ja hirvittävän suuria laskuja maksettu, jo tässä vaiheessa. Yhtäkkiä olenkin tilanteessa, jossa kasaan apteekin kassatiskille ovulaatiotestejä sekä monivitamiineja, jotka on tarkoitettu "erityisesti raskautta suunnitteleville, raskaana oleville ja imettäville naisille". Yhtäkkiä opiskelen päivittäiseen sanavarastooni uusia sanoja, kuten foolihappo, follikkeli ja Clomifem. Yhtäkkiä bongailen entistä suuremmalla innolla lehdistä ja netistä artikkeleita, joissa vilisevät vauvoihin, taaperoihin ja lapsiperheisiin liittyvät asiat, ja huomaan ajattelevani: tämä koskee meitä. Ainakin melkein. Ainakin jossain vaiheessa, kuinka pian, sitä ei tiedä vielä kukaan.

Hirveä vauhti päällä, iso askel otettu, vaan kaikki on kuitenkin tämän askeleen alussa. Stressi puhkesi päälle heti, stressiä jokaisesta ovulaatiotestin nega-tuloksesta, stressiä siitä, kenelle uskaltaa kertoa, onko vielä mitään kerrottavaa. Stressiä epävarmuudesta, avuttomuudesta, klinikkakäyntien aikataulutuksesta, kuukautiskierron tarkkailusta, pelkoa hormonihirviöksi muuttumisesta. Stressiä kaikesta uudesta. Kaikesta, mitä on 13 vuoden aikana vasta odottanut. Odottanut olevansa edes odotuksen odottaja. Osaanko nyt olla, jaksanko, pystynkö? Hoidon onnistumiselle ei edes ole minkäänlaisia takeita, vaikka kuinka paljon euroja löisi tiskiin, voi silti olla, ettemme onnistu. Että lasta ei kaikesta huolimatta tule.

Mitä jos siitä ei tulekaan mitään?

Mitä jos tulee?