Pettymys. Vastaus perimmäiseen kysymykseen on pettymys.

Pettymys pettymyksen perään. Ja lisäksi surua, turhautumista, väsymystä, toivottomuutta.

Kyllä, olemme vasta hedelmöityshoitouran alussa. Vasta yksi inseminaatio tehty (pipariksi meni). Vasta yksi kierto, jossa todettiin, että munasoluni toimivat jostain syystä niin hitaalla, ettei inssiä voitu tehdä siihen kiertoon. Vasta kuukausia mennyt, ei vielä vuosia, vasta muutama hukkaan mennyt välikierto, "luova tauko" klinikan kätilön sanoin.

Elämä on jakaantumassa sykleihin. Viikon jaksoja, kahden viikon jaksoja. Viikkojen jaksoja, jolloin uuden kierron alkua odotetaan ja odotetaan. Ja odotetaan. Ja odotetaan. Kahden piinaavan viikon jaksoja inseminaatioiden jälkeen, odottaen sitä päivää, jolloin raskaustestin voi tehdä. Clomifen-jakso, Terolut-jakso. Joka aamuinen rituaali-jakso, monivitamiini purkista, jonka kyljessä on raskausvatsaisen, hymyilevän naisen kuva. Tavoite.

Syklien välissä pettymyksiä, itkua kotona, itkua klinikan odotustilan sohvalla. Pettymysjakson jälkeen itsen keräämistä, uuteen toivoon suuntaamista. Suunnittelua, miten seuraavan kierron aikana menetellään. Hoito-ohjeet sievästi paperille printattuina, kun pettymyksen keskellä sanat menevät ohi. Lääkäri ja kätilöt jaksavat hymyillä myötätuntoisesti, joka kerta.

Vastaus perimmäiseen kysymykseen on 42. Onko se kuukausien määrä, joka tähän menee? 42 pettymysjaksoa? 42 tuhatta euroa kokonaiskustannuksina? 42 klinikkakäyntiä? (olen niissä jo seonnut laskuissa) 42 inseminaatiota? 42 vuotta, jonka saan olla äiti lapselle, ennen kuin aikani tässä maailmassa päättyy? 

Tällä hetkellä elämme syklin vaihetta, jossa inseminaatio on tehty, mutta raskaustestiä ei vielä kannata tehdä. Ylitulkitsen joka hetki joka ikistä mahakramppia ja ruuansulatusrutinaa, odotan, pelkään, yritän elää "normaalisti", vaikka odotuksen odotus on piinaavaa.