"Koskas sä oot naimisiin mennyt?" (vuosi sitten) "Aijaa, mä katoin että sun sukunimi oli nyt vaihtunut, piti ihan kattoa että mikä tuo oli vieras sukunimi...?"

Töissä sitä on enimmäkseen tekemisissä oman pikku ydinporukkansa kanssa ja sitten on näitä, joiden kanssa työskentelen vain harvakseltaan. Edelleenkin, vuosienkin jälkeen olen varovainen siitä, miten sanani asettelen, mitä itsestäni kerron. Muutama läheisin kollegani tietää oikeasti, miksi hääni olivat vuosi sitten ja sukunimeni vaihtui vasta paljon, paljon myöhemmin. Muiden kysymyksiä yritän jotenkin väistää.

"Joskus se byrokratia ottaa hiukan enemmän aikaa... heh heh..."

Byrokratia otti tosiaan aikaa, yli puoli vuotta siihen meni, täysin turhaan paperisotkuun. Rekisteröidyssä parisuhteessa ei ole (ainakaan vielä!!) oikeutta yhteiseen sukunimeen, joten jouduin anomaan maistraatin kautta nimilautakunnalta nimeni muutosta. Sitä ei niin vain oteta, ei enää tätänykyään. Sitä anotaan, ja sitten odotetaan päätöstä, odotetaan ja odotetaan. Odottaessa ehtii miettiä valmiiksi selityksiä sille, miksi vaihtumisessa meni niin kauan (en silti ole vieläkään keksinyt mitään kovin luovaa), kun kuitenkaan kaikille ei halua alkaa luennoida parisuhteiden epätasa-arvosta. Ymmärtävätköhän heteroparit sitä, kuinka etuoikeutettua on halutessaan olla heti vihkimisestä lähtien samaa sukua nimenkin kautta, siinä samantien ja ilmaiseksi? Minä ja vaimoni odotimme sitä ylellisyyttä tosiaan yli puoli vuotta, ja täysin turhan paperinpyörityksen kustannukset kiskottiin luonnollisesti minulta. Voin kertoa, että olisin muutakin käyttöä keksinyt sille 166 eurolle, mitä byrokratia maksoi. Kiitos nyt tästäkin, alleviivauksesta, 'ttuilusta suorastaan, että minun ja vaimoni liitto ei sisällä samoja oikeuksia kuin heteroliitot. Ihan kuin en muuten sitä ymmärtäisi.

----------------------------------------------------------------------------------------------

"Miten niin, miksi sulla ei ole omia lapsia? Etkö sä tykkää lapsista?"

Töissä lapset ovat välillä hämmentävän suorapuheisia ja aidosti uteliaita. Vielä siinä iässä maailma on kadehdittavan yksinkertainen, toista se on tässä keski-iän lähestyessä, tuskin lapsi pieni aavistatkaan. Jos aikuisille kollegoilleni joudun sanojani asettelemaan, vielä vaikeampaa se on tarkkanäköisten lasten kanssa. Aavistavat hämmennykseni ja häkellykseni, kun yritän kuumeisesti miettiä sopivaa vastausta. Ei, ei ole omia lapsia, mutta ei se tarkoita sitä ettenkö lapsista tykkäisi, tottakai tykkään, sinustakin lapsi pieni (vaikka joudun joskus sinulle suorastaan valehtelemaan tällaisten kysymysten kohdalla). Kaikilla ei vaan ole omia lapsia, mutta lapsista voi silti tykätä (tai haluta omaa lasta niin hirveästi, että sydämeen sattuu). Pelattaisiinko vielä yksi erä Unoa?

Kaikilla ei ole omia lapsia, ei vaikka haluaisi ja vaikka kävisi järjettömän kalliissa hedelmöityshoidoissa kerta kerran jälkeen, kokemaan samat pettymykset ja tunteet siitä, kuin sydän revittäisiin riekaleiksi uudelleen ja uudelleen, ja se valuu limaisena verivuotona pois, kuukautiskupin kautta pois valuvat toiveet. Ja sitten sitä tuntee itsensä ihan tyhmäksi ja naiiviksi, miten taas kerran uskalsin toivoa, silitellä vatsaa tyhjän kohdun kohdalta, miten tyhmä olinkaan kun uskaltauduin suunnittelemaan taas sisustusta ja kuolaamaan vauvatavaroita ja leikittelemään etunimillä, haaveilemaan aivan liian rohkeasti. Olisi pitänyt elää taas "normaalia elämää" ne kiduttavat kaksi viikkoa, inseminaation ja raskaustestin välillä, miettiä muita asioita vaikka ei mene sekuntiakaan, etteikö ajatukset olisi täysin ja totaalisesti odotuksessa ja pelossa, mitä jos mitä jos mitä jos. Kolmas kerta toden sanoo, entä neljäs, entä siitä eteenpäin?