Vuosi tässä on mennyt, vuosi siitä, kun vatsat perhosia täynnä astelimme ensimmäistä kertaa lapsettomuusklinikalle. Silloin mielet olivat täynnä kihelmöivää jännitystä, innokasta odotusta kuin jouluna konsanaan. Mielestä sivuun työnnettynä muilta kuullut tarinat siitä, miten hedelmöityshoidot muka ovat rankkoja, no, ehkä muille ovat mutta eihän toki meille, tietenkin meillä käy helposti, suit sait mietitään vaan, kuinka yllättävän helposti käykään meille, kohta sitä ollaankin jo raskaana ja voi sitä onnea. Kohta, viimeistään kesällä tietenkin jo pitkällä, ihan kohta, ennen muita, muut kokekoot ne rankat jutut, me ei niistä tiedettäisi tietenkään mitään.

Vuosi tässä on mennyt, ja perhoset ovat vatsasta liidelleet tiehensä, tai kuihtuneet, mitä niille nyt tapahtuukaan. Kesä tuli ja meni, yrityskerta toisensa jälkeen, tuli ja meni, samoin tuli kuukautisvuoto vaikka ei olisi pitänyt, joka kerta. Klinikalta saamme tukea ja sympatiaa, joka on toki herttaista, mutta tuntuu täysin alimitoitetulta siihen nähden, että mun maailmani sortui taas, taas kerran haluaisin vain itkeä ja huutaa, kun sydän on rikki ja sattuu sattuu sattuu sattuu. Joka kerta uuden yrityksen kohdalla klinikan henkilökunta hymyilee asiakaspalveluhymyään peukut pystyssä, tsemppiä, hyvältä ja toiveikkaalta näyttää, mutta siihen se sitten jää, epäonnistuminen ja raastava pettymys siitä vaan seuraa, eikä kukaan tiedä miksi. Innokas odotus on laimentunut rutiiniksi, kännykästä löydän nopeasti klinikan ajanvarausnumeron, vaikka silmät kiinni osaisin reitin sinne, uudestaan ja uudestaan samat rituaalit, ja kuitenkin ainoa mitä niistä seuraa ovat käsittämättömän suuret laskut. Perhoset ovat kadonneet, tsemppaukseen jaksan vastata enää vaimealla kiitoksella, peukut pystyyn tosiaan, vaikka mielessä jyskyttää musta ajatus, niin varmaan, miksi se nyt onnistuisi kun ei tähänkään asti, kahden viikon kuluttua soittelen kuitenkin taas samoja puheluita, negatiivista näytti testi, eikä epäilystäkään asiasta, pipariksi meni, taas.

Vuosi mennyt, ja lähtöruudussa ollaan, edelleen, tavoite siintää jossain kaukana, eihän sitä edes näe, niin kaukana se on, kaukainen asia, niin kaukainen että tuntuu ihan absurdilta ja naiivilta edes hetkisen verran toivoa, että se olisi joskus totta.

"Mä siis odotan nyt vauvaa...."

Kollegan ääni on hienosti hallittu, vaan läpi paistaa pakahduttava onnellisuus, sen näkee kasvoilta ja olemuksesta, tätä on odotettu että pääsee kertomaan tällaista. Tottakai iloitsen hänen puolestaan, eihän se multa ole mitenkään pois, enkä voi mitenkään tietää, mitä hänen kohdallaan on vaatinut päästä tähän saakka, sanomaan ääneen tuollainen lause. Hän silti ei voi myöskään tietää, mitä itse olen rämpinyt läpi viimeisen vuoden aikana, kuinka raastavaan hetkeen tuo ilmoitus tuli, kun oman negatiivisen raskaustestin kuva on vielä piirtyneenä verkkokalvoille. Tottakai iloitsen, ja pakotan itseni hymyilemään, sanon jotain mukavaa, en enää muista mitä, ja siitä lähtien yritän vältellä häntä, voitaisko vaan keskittyä työhön, en halua tietää enää yhtään mitään, perhosten tilalla on sisälläni ruusupuskallinen piikkejä, jotka repivät ja raastavat ja sattuvat, sattuvat joka kerta kun hengittää.