Järkyttävää. Järjetöntä. Kammottavaa. Hirveää. Tolkuttoman raskasta. Täyttä helvettiä.
 
Mulla loppuvat ylisanat kesken, ja silti tuntuu siltä, etten saa välitettyä niillä kuin murto-osan kokemastani.
 
Toivo on vielä jäljellä, jokin pieni pilkahdus, vai onko se vain sitä, ettei aloitettua osaa lopettaa, ettei sitten joskus tule itsesyytöksiä siitä, että mitä jos olisi kuitenkin pitänyt. Hoidot jatkuvat, menetelmät mutkistuvat, rankempiin hoitoihin ollaan edetty, ihan kuin tämä jotenkin helppoa olisi ollut tähän mennessä. Enemmän hormoneja, enemmän käyntejä klinikalla, moninkertaiset kustannukset, onnistumisen todennäköisyys nousee hippusen verran, mutta siltikään ei voida taata mitään, parhaimmillaankin epäonnistumisen prosentit ovat silti suurempia. Olen olemassa, mutta tuntuu siltä kuin en oikeastaan ole elänyt, haahuilen sykleissä viikosta toiseen, yrityksestä toiseen, ultrasta toiseen, injektiosta toiseen, lääkkeitä neuloja reseptejä kapseleita sumuisia ultrakuvia ja pankkikortti vinkuu, viuh vauh. Yritän jotenkin pysyä perässä, suorittaa tunnollisesti oman osuuteni, järjestää aikatauluni, muistaa käydä apteekissa, muistaa annostella injektiot oikeassa järjestyksessä, olla paikalla oikeaan aikaan, maksaa käsittämättömän suuret laskut, olla positiivinen ja myönteinen ja toivoa täynnä, vaikka mieli ei tahdo toipua edellisistä pettymyksistä, negatiivisuus puskee pintaan mitä enemmän negatiivisia raskaustestejä kertyy.
 
Apteekin reseptipalvelussa sermin takana joku vaahtoaa e-pillereistä, mä omalla puolellani ladon repun täyteen injektioiden kuiva-aineita ja yritän rauhoitella farmaseuttiparkaa, joka kovin hämmentyi resepteistäni loistavista kirkkaanpunaisista EI KELA-KORVAUSTA -leimoista. "Miten tämä voi olla näin, miten näin, kyllä näistä normaalisti korvataan, miksi tässä tällainen..." ja mä en sitten millään jaksaisi luennoida ja selventää, eikö riitä että mä itse tiedän, miksi tilanteeni ei ole "normaali", tiedän että joudun maksamaan niistä järjettömän hinnan, oma asiani, riittääkö se?? Töissä järjestelen aikataulujani hoitojen vuoksi, tietyt henkilöt tietävät miksi, mutta muut eivät, muut jäävät miettimään, enemmän tai vähemmän selkäni takana, mitä tuollaiset poissaolot ovat, mutta eikö riitä että itse tiedän, itse poissaoloistani vastaan ja ne paikkaan?? Olen reipas, yritän ainakin, urhoollinen, kestän hoitoihin liittyvät kivut ja säryt parhaani mukaan, toivun kaikesta mitä tähän liittyykään, fyysisesti paremmin kuin henkisesti, etenen, pääsen taas kerran jännittämään piinaviikkojen ajan, tai en niinkään jännittämään, enemmänkin yrittämään etten olisi totaalinen hermoraunio, olisin edes jotenkin koossa ja toimintakykyinen sen kaksi viikkoa, vaikka vaikeaa se on. Ja taas kaikki näyttää lupaavalta, klinikalta saamme tsemppauksia, peukkuja ja asiakaspalveluhymyjä, hyvältä näyttää, ilmoitelkaa sitten.
 
Sekavin tuntein haahuilen taas piinaviikot läpi, yhtä sekavin kuin ennenkin tällaisen jakson, mielialat myllertävät laidasta laitaan, itsetutkiskelu on päällä jatkuvasti, joka ikinen mahanippailu, ruuansulatuskramppi, päänsärky, turvotus ummetus vaiva riesa vuodontapainen. Toiveikas pitäisi olla, reipas ja urhoollinen edelleen, tämäkö oli nyt se kerta, tähän asti vaati mutta sitten riitti, tavoite siintää jossain, ollaanko vihdoinkin siellä päinkään? Ja ollaan valmiina myöntämään, että koville otti, mutta kannatti, palkinto on kuitenkin sen arvoinen, valmiina huokaisemaan helpotuksesta, siirtyä pois tästä epämääräisyyden mösöstä koska vaan, valmiina seuraavaan askeleeseen, seuraavaan suurensuureen harppaukseen kohti tavoitetta, valmiina ollaan, saako jo harpata?
 

Toiveikkuus ei kuitenkaan riitä, eikä urhoollisuuskaan, eikä se että kaikki näyttää lupaavalta ja hyvältä. Ei auta psyykata itseään, että jos sittenkin, jos kuitenkin kaikki merkit viestivät sitä, että ei tämä jälleen kerran minnekään johda. Toiveikkuus kutistuu vain pieneksi piipitykseksi, kun taas kerran pyykkään kylppärin lavuaarissa kuukautisverestä läpimärkiä kestositeitäni ja itken, taas kerran yritän räpeltää työpäivän läpi kuukautiskivuista huolimatta ja itken salaa duunipaikan vessassa. Taas kerran, taas on mennyt monta kuukautta ohi, olen ollut olemassa, mutta en elänyt, ja se vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu tällaisenaan eikä tavoitetta näy.