Ennen hedelmöityshoitoihin hakeutumista tiesin niistä kovin vähän. Pintaraapaisuja periaatteista, käytännön tasolta en juuri mitään. Nyt yli puolentoista, lähes kahden vuoden "uran" jälkeen homma on tullut hiukan turhankin tutuksi. Tietoa ja kokemusta on kertynyt enemmän, kuin missään vaiheessa olisin halunnut. Olisin varmasti pärjännyt elämässäni hyvin ilman omakohtaista elämystä koeputkihedelmöityksestä kaikkine sivuilmiöineen. Joo, saahan siitä melkoisia sankaritarinoita kerrottavaksi illanistujaisten ratoksi, mutta mieluummin kuitenkin kirjoittaisin elämästäni hieman erilaista tarinaa. Mieluummin olisin ottanut sen helpomman tavan, oikotien onneen, tietenkin.

Se mikä tässä käytännön tasolla on varmaan eniten yllättänyt on se, kuinka paljon hoitoihin sisältyy odottelua, tyhjäkäyntiä. En suinkaan ole nappaillut hormoneita joka ikinen päivä tämän lähes kahden vuoden ajan, enkä suinkaan aivan jatkuvasti juokse klinikallakaan. Silloin, kun jotain tapahtuu, on toki tahti kiivasta, mutta suurin osa tästä ajasta on kuitenkin odottelua. Odottelua odottelua odottelua. Ensimmäisten yritysten kohdalla odoteltiin ovulaatiota tapahtuvaksi, seurattiin tiiviisti omaa luonnollista kiertoa, nyt alkionsiirtojen aikaan odotellaan sopivaa kierron päivää alkioiden kannalta - tai enemmänkin odotetaan sellaista kiertoa, jossa pää (se ylempi) ehkä jopa kestäisi romahtamatta uuden yrityksen, uuden pettymyksen riskillä. Jokaisen yrityksen kohdalla odotetaan repivän piinaavat kaksi viikkoa, kunnes raskaustestin saa tehdä. Yritysten välillä vierähtää viikkoja, jopa kuukausia ilman, että mitään tapahtuu. Ei mitään, ei hormoneja, ei testejä, ei käyntejä klinikalla. Toisaalta väliajat mahdollistavat hengähdystauon ja itsensä kasaamisen jälleen negatiivisen raskaustestin jälkeen. Toisaalta tyhjäkäyntikin on hajottavaa. Yllätysraskaus kohdallamme ei ole mahdollista, joten hetket ilman hoitoja tietävät varmuudella hetkiä ilman raskautta. Ja aika kuluu. Vaikka tiedän, että raskaus on mahdollista nelikymppisenäkin, tuntuu lähestyvä 35-vuotissyntymäpäivä kuolemantuomiolta. Parasta ennen -päiväys umpeutuu. Päivät ilman raskautta kiitävät ohi kiihtyvällä tahdilla, valuvat kuin hiekka sormien läpi, pysäyttämättä.

Lapsettomuus on tyhjiö, ja tahattomasti lapsettoman elämä harmaata puuroa. Samaa harmaata sotkua päivästä toiseen, mikään ei tunnu miltään, mikään ei tunnu tärkeältä. Elämä on sitä, mikä menee ohi odottaessa seuraavaa hoitoyritystä. Ei sitä edes tajua siinä odotellessa. Sitä huomaa vasta jälkeenpäin - muistelen tapahtumia, tilaisuuksia ja matkoja, joita niitä ennen odotin ja mietin, miten raskaus ja vauvamasu niihin vaikuttavat vain huomatakseni tässä hetkessä, että ne ovat aikoja sitten eletty ja ohitettu, ollutta ja mennyttä ilman raskautta. Viimeistään viime kesänä raskauden piti olla jo pitkällä, niin ajattelin ensimmäisten yritysten kohdalla. Entä tänä kesänä? Yhtä lailla lähtöpisteessä ollaan edellen.

Keskittymällä harmaaseen puuroon ilmestyy sentään edes joskus jotain väripilkkuja. Yhteiset matkat ja reissut vaimoni kanssa ovat niistä kirkkaampia. Myös ihan tavalliseen arkeen niitä mahtuu, kunhan vaan tämän kaiken keskellä jaksaisi niitä huomata. Aina ei huomaa. Menee päiviä, jolloin ei huomaa niistä mitään. Iloitseminen on vaikeaa. Tiedostan, että musta on tullut totisempi ja vakavampi, kuin mitä olen ennen ollut. Joskus vielä kuvasin itseäni peruspositiiviseksi, tätänykyään se tuntuisi oudolta. Harmaassa puurossa on vaikeaa olla positiivinen. Siihen on uponnut ja siinä on vain rämmittävä eteenpäin, päivä ja hetki kerrallaan, päivät vierivät ohi, harmaan puuron loppua ei näy.