Unessa raskaustestissä oli kaksi viivaa. Kaksi verenpunaista, veristä viivaa, jopa unen aikana ihmettelin niiden väriä. Positiivinen testi se oli kuitenkin, kaikessa omituisuudessaan. Unessa siis.

Heräsin, tein testin, tunnollisesti määrättynä päivänä. Viiva oli vaaleansininen, kuten aina. Yksi viiva, yksi ainoa. Unessa testi oli positiivinen, tosielämässä jälleen kerran selkeä nega. 

Romahduksen jälkeen taas pikkuhiljaa kokoan elämääni kasaan. Jotenkin siihenkin rutinoituu, tavallaan tottuu, niin monta kertaa tämäkin on jo käyty läpi. Työnnän negatiivisen testin syvälle vessan roskikseen, ei se siitä enää muuksi muutu, se on nähty. Ladon vessan lääkekaappiin yli jääneet tukihormonit, tabletit ja kapselit, seuraavaa kertaa odottamaan. Eivät ne koskaan mene ihan tasan, aina jää vähintään muutama yli. Piilotan olohuoneen pöydältä piinaviikkohuumassa ostetut Vauva-lehdet, en halua nähdä niitä enää. Nostan tilalle Simpukka-lehdet, palataan takaisin normaalitilaan siinäkin. Uusin niistä on vielä lukematta, piinaviikkojen aikana ei sitten taas sitä halunnut nähdä. Nyt se on taas kerran sitä, mitä tässä eletään. Piilotin myös toiveikkuuden puuskassa ostamani kaksi pienenpientä nuttua. Mitäs minä niillä nyt. Jäävät nekin odottamaan, tiedä sitä sitten kuka niitä käyttää ja koska.

Kokoan kaiken taas kasaan, lapsettoman rekvisiitat ja tarpeistot, piilotan sen toivon, joka tälläkin yrityksellä oli ilmassa, ei se taaskaan riittänyt. Vauvaperheen tarpeistot tuntuvat taas kerran omituisilta, miksi meillä edes sellaisia on, mitä me niillä, suorastaan häpeillen laitan ne piiloon, taas, emme niitä tarvitse emmekä halua nähdä. Olen pois töistä parisen päivää, aina vaan vaikeampaa kohdata sitä mitä siellä täytyy, mutta kauaa ei voi olla pois. Pitää olla tehokas ja reipas taas itsen kokoamisessa, palata töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Puhdistan pöydän, siivoan, ja toiveikkuudesta tuntuu taas olevan aikaa vähintään vuosi, vaikka se oli vielä olemassa tällä viikolla, sekin katosi, piiloutui, tarpeettomana haihtui ilmaan.