Eilen posti toi taas uuden Simpukka ry:n jäsenlehden. Selasin sen läpi, lukaisin lyhyesti, taas kauniita kuvia, toivorikkaita sanoja, tosin myös tarinoita siitä, miten elämä kantaa myös silloin, kun toivo ei riitä, kun kahdesta ei tulekaan edes kolmea, ei koskaan ikinä. Kaikkeen en osaa täysin samaistua, mutta osaan niistä kyllä, tunnelmiin lapsettomuudesta ja tyhjästä sylistä. Paljon tuttua, tuttuja tunnelmia kivusta ja pettymyksistä (miten tuokin sana kuulostaa aivan liian lievältä ja keveältä?), kurkkua kuristi, itku nousi pintaan. Taas on tulossa äitienpäiväviikonloppu, pahin aika vuodesta, vaikka Lapsettomien lauantaita voikin viettää, kuten lehdessä muistutettiin, niin en halua juhlia tätä tilannetta mitenkään. En osaa juhlia enää mitään. Toivottavasti olen töissä silloin, kuten juhlapyhät yleensäkin, ei tarvitse selitellä, olla vain siinä harmaudessa jota tahattomaksi lapsettomuudeksi kutsutaan. 

Tänään laitan Simpukka-lehden piiloon, kaivan taas esille ne vanhat Vauva-lehdet, jotka joskus aiemmissa yrityksissä piinaviikkohuuruissa ostin, pakkoko niitä joka kerta ostaa uusia, vanhoilla pärjää vielä. Josko tällä kertaa aloittaisi fiilistelyn hyvissä ajoin, varautuisi, antaisi keholle aikaa tajuta missä mennään, mitä toivotaan tapahtuvan. Ettei sitten tulisi mitenkään yllätyksenä mun surkeasti toimineelle kohdulle, järkyttyisi taas parka ja tunkisi kaiken pois, mitä sinne on hellin käsin asetettu. Meditoin, visualisoin, piirtelen, keskityn, keskitän energiaani sinne missä sitä nyt tarvitaan. Kaava on sama vanha tuttu, ei paljoakaan muutoksia siihen, samalla tavalla yritystä käyntiin, samalla tavalla yritän suoriutua mahdollisimman hyvin omasta osuudestani, ettei olisi ainakaan siitä kiinni, ja sitten syyllisyys kuitenkin raivoaa joka ikisestä irtokarkista, että pitikö taas. No, vielä ei voi tietää mitä tällä kertaa käy, josko tämä kerta toden sanoisi.

(Mitä sekin tarkoittaa? Mikä on "totta"? Mitä jos totta onkin se, että Lapsettomien lauantain täytekakkukahvit Simpukan tarjoamana ovat sitten parasta mihin koskaan yllämme?)