Äitienpäiväksi ostin meille ruusuja. Lähimarketista sellaisen valmiin ruukkukasvin, lumivalkoiset kukat. Kukaan muu ei niitä meille tuo, ei ruusuja, ei omin käsin poimittuja valkovuokkoja, ei päiväkodissa tai koulussa askarreltuja kortteja, ei aamupalaa sänkyyn, ei lahjoja eikä onnentoivotuksia. Tänäkään äitienpäivänä emme olleet lapsiperhe, ja sain taas kerran vain kateellisena seurata Facebookin uutisvirrasta muiden raportointeja omista juhlistamisistaan. Kuitenkin tämä äitienpäivä erosi kohdallamme aikaisemmista ihan pienen hippusen verran. Aikaisemmin (ainakaan muistaakseni) piinaviikot eivät ole osuneet juuri äitienpäivään, mutta tällä kertaa luoksemme oli muuttanut kehoni sisällä pikkuriikkinen alkio. Jos emme koskaan pääse äitiydessä ja vanhemmuudessa tämän lähemmäksi, kuin kantamaan (edes pienen hetken verran) alkiota äitienpäivänä, niin onhan se sentään ruusujen arvoinen asia. 

Keittiömme pöydällä valkoiset ruusut kukkivat edelleen, ja sisälläni kasvaa edelleen pikkuriikkinen ihme, mikroskooppisen pieni, valmiina silti mullistamaan maailmamme. Tämä lähes kolmen vuoden tie tähän asti on ollut pitkä ja kivinen, ja vuoden takainen keskenmeno kummittelee jälleen muistikuvissa tuoreena, kuin ihan hetki sitten tapahtuneena. Pessimisti minussa ei uskalla vielä tätä juhlia, ei enempää ruusuja meille eikä muutakaan. Pessimisti minussa pakkaa laukkuun mukaan joka päivä nipullisen isoja kestositeitä. Jos keskenmeno ilmenee kesken työpäivän, ainakin olen varautunut. Optimisti iloitsee jokaisesta hetkestä, sekunnista, tunnista, päivästä, ilman verenvuotoa, jokainen hetki ja päivä on voitto, edistysaskel, lisää varmuutta siitä, että ehkä tällä kertaa lopputulos olisi erilainen, toivotun mukainen. Piinaviikot ovat tällä kertaa ohi, mutta piina ei, tästä se piina vasta alkaakin, edes jonkunlaiseen varmuuteen ja helpotukseen on vielä viikkoja, ja verenvuodon tulvahdusta pelkää ylös noustessaan joka ikinen kerta.