Pienokaiseni, huomasitko missä vaiheessa...
... puheistani hävisivät "ei pelkkä plussa vielä mitään takaa, ei vielä voi olla varma" yms. rajuimmat toppuuttelut...
... en enää lisännyt joka lauseeseen "jos kaikki menee hyvin, niin..."
... toiveikkuus lisääntyi, ensin varovasti, sitten päivä päivältä, viikko viikolta enemmän...
... aloimme keskustella sinusta konkreettisena, todella ja oikeasti saapuvana, ei vain kaukaisena ihmeenä...
... samaa toiveikkuutta alkoi näkyä myös lähipiirissämme...
... aloin yhdistää ultrakuvat sinuun, kun uskoin lujemmin tulevaan, lopetin hiljalleen ihmettelyn, miten laitteen näytöllä viuhtova ihmisen alku sydämenlyönteineen muka minuun liittyy...
... aloimme tehdä hankintoja todellinen tarve arvioituna, ei pelkästään pientä söpöä fiilistelyä, vaan ihan tosissaan mietittynä, mitä tarvitsemme ja mitä emme...
... loppui kaoottinen hämmennys kauppojen vauvatarvikeosastoilla ja nettikaupoissa, ja tilalle astui varmuus ja harkinta siitä, mitä kannattaa hankkia...
... uskalsimme tehdä myös niitä isompia hankintoja...
... uskalsimme aloittaa ihan tosissaan suunnittelut, miten asuntomme muutetaan vauvaperheasunnoksi...
... en enää piileskellyt neuvolan odotustilan viimeisessä nurkassa, vaan rohkeammin hakeuduin samaan riviin muiden odottajien kanssa, samaan porukkaan kuuluvaksi...
... ajatukset äitiyspakkauksen tilaamisesta, sairaalakassin pakkaamisesta ja hoitolaukun valinnasta eivät enää tuntuneet yhtä utopistisilta kuin menolipun tilaaminen Kuuhun...
... vastaantulijoiden katseet laskeutuivat entistä useammin vyötärönseudulleni, ja aloin saada merkittäviä pieniä hymyjä toisilta vauvamasuisilta...
... istuessa omat käteni alkoivat laskeutua luontevasti silittelemään kasvavaa masua...
... kohdussani tuntuvat liikkeesi alkoivat olla säännöllisiä ja niiden tarkkailu osa arkipäiväämme...
... muiden vauvauutiset ja -kuulumiset lakkasivat aiheuttamasta silkkaa ahdistusta...
... äitienpäivä alkoi tuntua juhlapäivältä, ei pelkältä mustalta piileskelen koko maailmalta -päivältä...
... raskaus ei enää ollut pelkkää menetyksen pelkoa ja kauhukuvia, vaan myös nauttimista tästä ainutkertaisesta ajanjaksosta, luottamusta tulevaan...
... huomasin vuosien jälkeen taas nauravani enemmän, löytäneeni peruspositiivisuuteni uudelleen ja suhtautuvani myönteisemmin elämään ja kaikkeen siihen, mitä on vielä tulossa?
Kommentit