Vauvani. Meidän pikkuisemme. Oma pieni rakas.

Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti.

Toistan sanoja ääneen, opettelen sanomaan luontevasti, tekemään todelliseksi asian, jota en vielä synnytyssalissakaan täysin uskaltanut uskoa todeksi, luottaa että se koskaan olisi totta meidän kohdallamme. Vaikka arki alkaa tasaantumaan, jollain tasolla se tuntuu epätodelliselta edelleenkin. Edelleenkin tuntuu oudolta, että mut nähdään äitinä, vieraat ihmiset osaavat puhutella mua äitinä, ehdin sen sekunnin murto-osan ajan ihmetellä, mistä niin päättelevät, kunnes tajuan että vauvanvaunujen läsnäolo saattaa viitata siihen suuntaan... Siinä sinä olet, mutta jollain tasolla on edelleen vaikea täysin siihen luottaa, jotenkin odotan, että jostain ilmestyy Oikea Äitisi (??!!) joka vie sinut luotani pois. Kiinnyn hitaasti ja varovasti, joudun antamaan siihen itselleni aikaa, ja siitäkin tunnen syyllisyyttä, mutta en voi sille mitään, koetut pettymykset ja menetykset vaikuttavat, halusin tai en.

Yhdessä opettelemme tätä matkaa, opettelen vanhemmuutta, sinä opettelet vasta elämää. Yhdessä opettelemme tuntemaan toinen toisemme, toinen toistemme tavat ja tottumukset, yhteisen arjen, rutiinit ja elämän. Jokainen päivä kanssasi on uusi seikkailu, kun kauttasi näen kaiken uudella tavalla, pienenpienistä yksityiskohdista lähtien. On myönnettävä, että vaikka olet toivottu ja pitkään odotettu, on sinunkin kanssasi joskus raskasta ja väsyttävää. Ihan samoja asioita joudumme kokemaan kuin muutkin tuoreet vanhemmat, samoja rutiineja, samoja tunteita. Päiviä, jolloin en millään jaksaisi vaihtaa enää yhtään vaippaa enkä imettää enää hetkeäkään enkä olla läsnä niin intensiivisesti kuin vaadit. Sitten jotenkin muistan, että tuli mitä tuli, tämä ei ole läheskään niin rankkaa kuin hedelmöityshoidot, joista olen selvinnyt. Jotenkin niistä selvisin, kaikesta kivusta, epätoivosta, pettymyksistä ja mustista vuosista, nähdäkseni sinun hymysi, joka on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.

Siinä sinä olet, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siinä sinä olet, etkä vielä voi mitenkään ymmärtää, miten suuresti mullistit elämämme, joka ikisen asian mitä teemme, kahvinkeitosta kaukomatkoihin, kaikki pitää nyt miettiä sinun kauttasi, sinun tarpeet edellämme. Sinä ymmärrät vasta omat tarpeesi, miten voisitkaan muuta, omat perustavanlaatuiset asiat, joihin tarvitset kaikkeen apua, ja sitä apua saat. Siinä sinä olet, liikut ja hengität sylissäni, pienet pulleat nyrkit tarttuvat tiukasti sormiini, katseesi on tarkka. Tuot todeksi kaikki siirapinimelät kliseet äidin rakkaudesta lastaan kohtaan, olet parasta mitä on.