Pikkujoulut, tuttua väkeä istumassa iltaa. Yhteistä ohjelmaa, saunomista, hyvää ruokaa, lämmin ja mukava tunnelma. Mä itse hiukan vetäytyneenä, sen verran kun uskaltaa, ettei kukaan kysy mitään. Energia menee itsen hallintaan, kyyneleiden nieleskelyyn, keskittymiseen, että näyttäisi yhtä hilpeältä kuin muutkin.

Eihän siinä sen kummempaa syytä ollut kuin pieni vauva. Olikohan neljän kuukauden ikäinen? Sylivauva kuitenkin, otettu mukaan kun ei kotiinkaan voinut jättää, piti imettää välillä ja pitää huolta. Vauva kiersi sylistä syliin, suloisena ja rauhallisena, välillä vauvaa hyppyytettiin sylissä ja vauvan hymy valaisi koko joulunhämyisen huoneen. Muut ihailivat vauvaa vuolaasti, mua ahdisti. Pysyin mahdollisimman kaukana siitä, vaan silti aina katse vauvaan harhaili. Keskittyminen oli vaikeaa. Ensimmäisellä kyydillä lähdin kotiin.

Yöllä näin unta, jossa pieni vauva sylissäni olin kiirehtimässä töihin, aivan paniikissa etsin epätoivoisesti vauvalle hoitopaikkaa. Vauva sylissäni painoi, ovet edessäni sulkeutuivat. Kiire ja huoli pienestä raastoivat mieltä. Ahdisti aamulla, ahdisti vielä pitkin päivää.