(Mielessäni kehittelin tästä runoa, mutta runosuoni ehtyi alkuunsa. Ei lähtenyt soljumaan toivomallani tavalla. Tavanomaista ajatusvirtaa sitten vaan...)

Työpaikallani eräästä ikkunasta katsoessani näen usein samankaltaisen näyn. Kaksi aikuista ihmistä kävelemässä rinnakkain, rauhallisesti ja kiireettömästi pitkin jalkakäytävän reunaa. Kahdet jalanjäljet jäävät vastasataneeseen lumeen, kun he katoavat nurkan taakse kohti parkkipaikkoja. Kaksi aikuista, toinen kantaen kukkapakettia, toinen turvakaukaloa. Turvakaukalossa kallein aarre, mitä ihminen voi kantaa.

Mitä mahtavat miettiä, mitä ajatuksia vaihtavat siinä kulkiessaan? Elämä on iäksi muuttunutta, arki täysin mullistunutta, kun vastasyntynyttä lastaan vievät ensi kertaa kotiin. Miltä tuntuu, ensi kertaa, lähteä sairaalasta ja olla vanhempi juuri tälle lapselle? Lumeen jäävät kahdet jalanjäljet, vaikka kulkijoita on kolme, ja juuri kolmas heistä kaikkein tärkein.

Tässä sairaalassa pelkästään syntyy vuosittain yli 5000 lasta. Mulle riittäisi edes yhtenä vuonna yksi.