"No mites te, ootteko te ajatellut että teillä olis joskus...?"

Näköjään sitä kysytään nyt sitten meiltäkin. Perhesuunnittelua. Meiltä, naisparilta. Meiltä, kuten keneltä tahansa muultakin pariskunnalta, pitkään oltu yhdessä, kaksi vuotta sitten naimisiin menty. Olisiko jo vauvan aika? Mitäs tuohon sitten vastaisi? Ajateltu on tosiaan. Kaikille ei halua vuodattaa tätä kahden vuoden mittaista tuskaista taivalta hedelmöityshoidoissa, yrityksiä ja epäonnistumisia tasaisena virtana. Lukemattomia kertoja klinikalla käyty, lähemmäs kymmenen eri hormonilääkettä tutuksi tullut, järjettömät kustannukset maksettu - onhan se hieman enemmän kuin että olisimme vain "ajatelleet" asiaa. Asian vähättely, "ollaan me vähän joo ajateltu", saatikka sitten kokonaan kieltäminen tuntuvat valehtelulta. En sitäkään halua. Miksi kysyvät, kyllä me sitten kerrottaisiin varmaan jos jotain kerrottavaa on...?

Vielä ei ole. Ei mitään kerrottavaa, tai siis ei mitään positiivisesti, julkisesti iloittavaa. Ei mitään. Prosessi silti vielä jatkuu, vaikka hoidot tympivät pahemman kerran. Suorastaan pettynyt olotila on siihen, että joudumme uudelleen käymään kaiken alusta saakka, saman mitä vuosi sitten siis, ilman että tässä välissä olisi mitään tulosta tullut kaikesta vaivannäöstä. Alusta asti, enää ei ole mitään uutta ja jännittävää, pelkkää tympimistä ja rutiinia, tuttua juttua joojoo, tuttuun tapaan käydään läpi samalla kaavalla. Ei jaksaisi mitään, ei jaksa innostua, ei keskittyä, riittääkö jos yritän parhaani mukaan hoitaa taas oman osuuteni, oikeassa järjestyksessä tarvittavat hormonit, injektiot, kapselit ja tabletit, oikeassa muodossa oikeaan paikkaan. Ja laskut maksan, riittääkö.

Muilla elämä etenee, perheet kasvavat, vauvoja tuoksutellaan, mä vaan vanhenen ja katkeroidun. Olisi ihana odottaa yhdessä, niin olisi, olisi ollut, odottakaa nyt sitten edes mua, ehtivät synnyttämään ja mä vain jumitan aloitusruudussa. Katkerana seuraan blogeja ja nettikeskusteluja, odotuksen odottaminen vaihtuu odotukseksi, ihan kaikilla muilla joo, ihan kaikilla. Ei irtoa paljoakaan vertaistukea heistä, joilla tärppää ekalla ja tokalla hoitokerralla, tai viidennellä tai millä tahansa, olisimme mekin jo pitkällä jos niin olisi käynyt, mutta tässä ollaan, edelleen. Jossain ihme välitilassa kellumme, emme ole pelkästään kahden aikuisen perhe, mutta emme myöskään lapsiperhe, jotain siltä väliltä, mutta ei oikeen tiedä mitä, ei kunnolla kumpaakaan.