"Siis en mä nyt vielä viitti jäädä sairaslomalle! Kun sitten mä oon sen vauvan kanssa kotona, mitä, kaks vuotta, vähäks tulee tylsää!!"

Raskaana olevan nuoren kollegani harmit ja murheet ovat hieman eri osastoa kuin mun. Kiltisti kuuntelen hänen kitinänsä raskausvaivoistaan, voi että, kyllä on kestämistä, ja hiljaa mielessäni iloitsen hänen kuitenkin jäätyä sairaslomalle. Jokainen työvuoro hänen vauvamasunsa seuranani oli raastavaa kipua siitä, mitä omalla kohdallani olisi voinut olla, jos keskenmenoa ei olisi tullut. Nyt minä ja muut hoidamme työt hänen puolestaan, jotta hän voi tylsistyä kotona. Onpa rankkaa hällä, voi voi.

Omalla kohdallani odotan taas hoitojen jatkumista, vielä se on epäselvää, koska ja milloin vai koskaan ikinä. Vaikka keskenmeno tälläkin kertaa ajoittui ihan alkuraskauteen, on siitä toipuminen vienyt hurjasti aikaa ja voimia, minkä vuoksi tauko on nyt tehnyt ihan hyvää. Mahani tahtoisi vieläkin pyöristyä, rinnat edelleen turvota, selkä taipua pienelle notkolle. Olo on kuin osa minusta tajuaisi tilanteen vasta viiveellä. Tavoite tämäkin, yrittää jälleen luoda yhteys omaan keskivartaloon, se katosi jossain vaiheessa kesällä, nyt pettymysten jälkeen kokoan kehonkuvaani uudelleen.

Sateenkaariperheiden tapaamisiin voi tulla kuulemma myös ilman lapsia, no kiitos mutta ei kiitos. Jätän väliin, ja katkerana seuraan vain tapaamisten ilmoittelutulvaa. Yritän epätoivoisesti raapia vertaistukea sateenkaariperheiltä, joilla on tärpännyt toisella inseminaatiokerralla, eivät he mitenkään voi ymmärtää mitä olen käynyt läpi tähän mennessä. "Kyllä se sitten on sen arvoista", he vakuuttavat. Mutta eipä kuulkaa tuo oikein lohduta, tässä tilanteessa, kun on täysi epätietoisuus edelleen siitä, onko "se" meille koskaan todellisuutta. "Kovin ikävää", he sanovat osaanottava ilme kasvoillaan, ja jatkavat keskinäistä keskusteluaan vaipoista ja imetyksestä, mun jäädessä jälleen kerran täysin ulkopuoliseksi. Jonkunlaisen vertaistukiverkoston olen silti saanut koottua, sellaisia henkilöitä jotka oikeasti tietävät, mitä tämä kaikki on. Sellaisia, jotka eivät lado vain latteuksia siitä, miten "hänen ei ollut vielä tarkoitus syntyä" tai "kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi". Heihin tukeudun, kunnes he tulevat raskaaksi, synnyttävät, katoavat vaippojen ja imetyksen maailmaan ja unohtavat mut tähän räpiköimään, elämä jatkaa kulkuaan edelleen kuin pikajuna, mutta en pysy kyydissä, kun toteutumattomista haaveista on niin hankalaa pitää otetta.