Näin Facebookissa ryhmän nimeltä "Lapsettomuus on perseestä". En millään tavalla hakenut aiheeseen liittyviä ryhmiä, vaan huomasin tämän ryhmän erään kaverini siihen liittyessä. Pieni ryhmä vielä Facebook-mittakaavassa, mutta jonkun verran keskustelua on tullut. Lapsettomuus koskettaa monenlaisia ihmisiä monenlaisissa elämäntilanteissa.

Mietin ryhmään liittymistä, mutta epäröin kuitenkin ja jätin liittymättä. Sen verran kipeä asia tämä kuitenkin, että mieluummin pidän siitä tiedottamisen jotenkin hallinnassa. Ryhmään liittymisen näkisivät kuitenkin kaikki kaverilistallani olevat, myös he (eli suurin osa listalla olevista) jotka tuskin edes aavistavat mun kärsivän lapsettomuudesta. Ehkä en kuitenkaan halua tätä kaikille mainostaa.

Jotenkin tunsin jopa pientä pelkoa. Siis siinä tapauksessa, että olisin koko kaverilistalleni julkistanut lapsettomuuteni tuskan. Pelkoa mahdollisista reaktioista. Luultavasti kukaan ei reagoisi oikeasti mitenkään, mutta pelkään silti. Kummastelua, ihmettelyä, torjumista, syyllistämistä. Sammakoiden lentoa, harkitsemattomia kommentteja. Että voisinhan mä hankkia miehen. Tai sitten sitä linjaa, että eihän kaikilla ole pakko olla lapsia. Olisinhan myös voinut saada tukea, neuvoja, osanottoja. Mutta riskiä en silti ota.

Vielä lienee laskettavissa yhden käden sormilla ihmiset, jotka tietävät mun lapsen kaipuusta. En sitä siis kovin herkästi paljasta, tosin eipä kovin herkästi myös puheeksi tule. Ei ainakaan mun kohdalla, koska elän lesbosuhteessa. Sivusta saan seurata, kun muilta kysellään hienovaraisesti perheenlisäyssuunnitelmia, mutta multa ei kysytä koskaan.