"Minäkin haluan Porschen, mutta varallisuus ei siihen vielä riitä tai ei ehkä koskaan. Mieleeni kuitenkaan ole tullut mieleen vaatia valtiota kustantamaan mielitekojani tai esittää uhria."

Lapsettomuutta käsittelevien nettilehtiartikkelien kommenttikenttiin kirjoittelevat aina jonkun sortin kiintiön verran myös he, jotka eivät lapsettomuutta (täysin) ymmärrä. Tiedostan sen, mutta pitikin provosoitua, taas kerran. En kuitenkaan lähtenyt asiaa sen kummemmin puimaan julkisesti, tuskin pystyn sitä ymmärrystä lisäämään. Mietiskelin ihan itse vaan. Niin, en itsekään ymmärrä millaista olisi haluta ihan hirveästi jotain tietyn merkkistä autoa, voinko sitten vaatia ihan kaikkia ymmärtämään lapsettomuutta?

Mieliteko. Lapsettomuus on enemmän kuin mieliteko. Lapsettomuus on laajempaa kuin jonkun hyödykkeen kaipaaminen, vaikka sillä olisikin statussymbolin virkaa. Lapsettomuus on kaipuuta vanhemmuuteen ja koskettaa koko elämää, elämäntapaa, identiteettiä. Sitä, mitä ja kuka olen, miten itseni määrittelen, miten itseni tuon esille muille, tutuille ja vieraille. Kuinka helppoa olisi kertoa itsestään ns. tavallisen tarinan ainekset, mies ja kaksi lasta ja koira, kuinka vaikeaa (kyllä, edelleenkin) ja pitkällistä harkintaa vaatii oma paljastukseni, vaimo, ei lapsia yrityksistä huolimatta (eikä edes koiraa, mutta se ei haittaa, koirattomuus on meille ihan vapaaehtoinen valinta). Valtio ei kustanna yrityksiämme (kyllä, saan Kelan tukia, mutta ne ovat ihan rippusia tässä konkurssissa, ei todellakaan täysimääräisiä korvauksia) enkä sitä vaadikaan, kun kerran tiedän vaatimisen olevan turhaa. Olisihan toki omalta kannalta parempi vaihtoehto, jos lapsettomuushoitoihin kuluneet eurot olisimme voineet suunnata johonkin (ainakin omasta näkökulmasta) hyödyllisempään. Realiteetti on kuitenkin se, että hoidot maksavat suunnattomasti, ja omasta pussista ne on lähtökohtaisesti kustannettava.

Kärsin ja katkeroidun, mutta esitänkö uhria? Voi olla, että tämä blogini ruikutuksineen kuulosta siltä, mutta en ole niin kokenut. Tähän ikään mennessä olen muutenkin huomannut, ettei elämää ole helpoksi tarkoitettu. En ole valinnut tahatonta lapsettomuutta, toki valitsisin helpomman vaihtoehdon, mutta näiden vuosien aikana on tullut selväksi, että meidän polkumme on pitkä ja kuoppainen. Vaikka hoitojen aikana siltä tuntuu, niin lapsen saaminen ei ole meille elämän ainoa sisältö, jota kohti laput silmillä kulkisimme. Silti lapsettomuus kulkee mukana, aina jollain tasolla, kuin arpi tai varjo, joka on olemassa eikä siitä tahdonvoimalla pääse eroon.

Oli siihen muitakin syitä, mutta suurelta osin lapsettomuuteni vuoksi irtisanouduin työstäni lasten ja perheiden parissa, hakeuduin töihin elämän toiseen ääripäähän, ihan harkitusti ja tarkoituksella. Katkeroitumista ja uhriutumista välttääkseni teen nyt mieluummin saattohoitoa kuin perhetyötä. Oli siihen muitakin syitä, mutta lapsettomuuskin siihen vaikutti, kun laitoimme lapsiperheasuntomme lapsiperhealueelta myyntiin, pyrkimyksenämme muutta city-alueelle, aivan toisenlaiseen ympäristöön. Ei, emme ole täysin vielä luovuttaneet hoitojen suhteen, edelleenkään, vaikka ne edelleenkin tauolla ovat. Myös uudessa työssäni olen voinut säästää rahaa hoitoja varten, ja myös uusi asunto on tarvittaessa muunneltavissa, tilaa pinnasängylle ja syöttötuolille. Toistaiseksi niitä ei siellä ole, mutta eihän vielä voi tietää. Hoitotauko on tehnyt taas ihan hyvää, myönnettäkööt, vaikka toisaalta mielessä jyskyttää sekunti sekunnilta ajatus omasta ikääntymisestä, vääjäämätöntä sekunti sekunnilta, aikaa ei olisi hukattavaksi. Hoitojen jatkumista odottaessani valmistaudun hissukseen, pidän huolta itsestäni ja keskenmenosta toipuneesta kehostani. Olen taas tarkempi sen suhteen mitä syön ja olen saanut tungettua aikatauluuni suht säännöllisen liikuntarytmin. Lueskelen enemmän fitness- kuin lapsettomuusblogeja. Avaan silmiä sille kaikelle muulle, jota elämässä on, lasten ja perheellistymisen lisäksi. Puhdistaudun, jotta olisin valmis, sitten kun taas sen aika on.