Nyt puristaa. Nyt pistää. Nyt alkaa tuntua pyörryttävältä. Nyt nukahdat.

Heräämössä sairaalasängyn reunalaidat ovat metallia, vieressäni pahvinen kaarimalja, joku sen siihen laittoi, kun sanoin että oksettaa. Muistan kävelyn leikkaussaliin, hoitajien hyörinän ympärilläni, kuinka monta heitä oli, en muista, kaikki puhuivat yhtä aikaa, sitten pimeni. Heräsin ylläni omituiset verkkomaiset alushousut, jonkun mulle pukemat, en tiedä siitäkään mitään. Verhojen välistä, vastapäisestä sairaalasängystä joku mummeli tapittaa mua vakavin kasvoin, yllään samanlainen vaaleanpunainen sairaalapaita kuin mullakin. Vieressäni papereista erotan tekstin "jännittää kovasti". Itku purkautuu siinä, käpertyen mytyksi paksun pyyhkeen alle, itku osittain jännityksen purkautumista, suurimmalta osin itken tätä tilannetta, tyhjäksi kaavittua kohtuani, kaikkia epäonnistuneita yrityksiä, toteutumattomia toiveita, kolmatta kesää peräkkäin ilman raskautta yrityksistä huolimatta. Hoitaja juottaa mulle pillillä mehua, sitä punaista mistä en yhtään pidä, lohduttaa tyhjin sanoin, yrittää ainakin, vaikka ei ehkä ihan ymmärrä, ei voi tietää miltä tuntuu kun kipulääkkeet ovat turruttaneet kivun alavatsassa mutta sydän on silti rikki ja sattuu.