Se tunne, kun ei ole oikeastaan mitään uutta kirjoitettavaa tähän blogiin. Se tunne on mietityttänyt viime aikoina. Paljon uusia asioita olisi, mistä haluaisi kirjoittaa, osittain jo ajatusleikkinä niitä kaavaillut, mutta miten kirjoittaa asioista, jotka ovat edelleen vain toteutumattomia haaveita. Haluaisin kirjoittaa positiivisesta raskaustestistä, raskaudesta, synnytyksestä, vauva-arjesta, lapsiperhe-elämästä. Haluaisin kirjoittaa niistä niin, että ne todella ovat todellisuutta, ei vain tavoitteita, määränpäitä jossain kaukana. Sen sijaan tuntuu siltä, että voisin yhtä hyvin copypasteta aiempia kirjoituksia säännöllisin väliajoin. Uudelleen ja uudelleen samat kuvaukset siitä, kuinka pahalta tuntuu jälleen kerran uusi nega, sama vanha tulos, sama pettymys, sama romahdus, vaikka sanat eivät kuitenkaan riitä lähellekään kuvaamaan sitä tunnetta. Yhä uudelleen ja uudelleen voisin kuvata sitä varovaista toiveikkuutta hoitokerrasta toiseen, toiveikkuutta joka laimenee joka kerralta innokkaasta täpinästä lakoniseen "saas nyt kattoo" -fiiliksen suuntaan, kun jokaisen hoitokerran kohdalla mietitään jo valmiiksi seuraavaa, että jos ei nyt tärppää niin mitä teemme eri tavalla ensi kerralla, selkeät suunnitelmat, mutta joo, niin joo, katotaan nyt kuitenkin tämä kerta ensin, vaikka kuka enää jaksaa täysillä luottaa siihen, että TÄMÄ oli nyt se kerta jolloin lopputulos on muutakin kuin äärimmäisen selkeä nega.

Niin, samaa vanhaa, samassa syklissä, melko säännöllisin väliajoin sama romahdus, vaikka ensisijaisesti pidän blogiani ihan omana purkukanavana enkä niinkään muiden viihdyttäjänä, niin eihän sitä samaa ruikutusta kukaan jaksa enää uudelleen ja uudelleen lukea ja kuunnella. Ymmärrän kyllä. Mukavampaa on suunnata katse ja into sellaisiin blogeihin, joissa oikeasti tapahtuu jotain, eikä vain samaa vanhaa paikallaan junnausta kierrosta toiseen, kuukaudesta toiseen, puolitoista vuotta mennyt jo, saas nyt kattoo kuinka kauan vielä.

Jokaista negatiivista raskaustestiä seuraa syyllisyys. Aina. Vaikka toisaalta tiedän tehneeni tunnollisesti oman osuuteni, saapunut klinikalle sovittuina aikoina, ottanut hormonit muodossa ja toisessa, injektiot, tabletit ja emätinpuikot oikeassa järjestyksessä oikeaan aikaan, ja luotan klinikan toimintaan, kaikesta huolimatta, on syyllisyys silti läsnä. Vaikka toisaalta tiedän, että näinkin rankoissa (ja kalliissa) hoidoissa epäonnistumisen todennäköisyys on silti onnistumista suurempi, jotkut hallitsemattomat voimat jylläävät, tuuripeliä, ei voi silti välttyä siltä ajatukselta, että mitä nyt taas tein väärin. Harrastinko liian reipastahtista liikuntaa liian suuret määrät, nostelinko liian raskaita taakkoja, rasitinko mieltäni liian raskaita kirjoja lukemalla, liian paljon mieltä vavahduttavia elokuvia katsomalla? Enkö huolehtinutkaan itsestäni kuten piti, söinkö liikaa sokeria ja muuta höttöä, jäivätkö ateriavälit liian pitkiksi, nukuinko liian vähän? Enkö osannut töissä sulkea mielestäni toisten rankkoja asioita, piiloutua ammattiroolin taakse riittävästi, otinko jotain itseeni, päästin muiden tunteita sisimpäni läpi? Jos en olisi seurannut vierestä kollegoiden raskautumista, en varmasti uskoisi, että tätä työtä tekevillä kenelläkään olisi mahdollista tulla raskaaksi. Ilmeisesti se on mahdollista, kun kerran muille niin käy. Miksi ei mulle? Enkö kyennyt pitämään positiivisuutta yllä, antamaan alkioparalle kannustavaa virtaa, roikkumaan pienessä ohuessa toiveikkuudessa kuin heinänkorressa ikään?

Saas nyt kattoo. Ehkä joskus vielä mullakin on jotain muutakin kirjoitettavaa kuin ruikutusta, ehkä jotain aivan muuta, ehkä jotain vauvanpehmeää pastellinsävyistä imetyshuuruista onnistumisenelämystä sydänsydänsydänsydän. Ehkä joskus, mutta siihen asti tätä samaa vanhaa, valitan.