"Ootteko te sisaruksia, kun teillä on sama sukunimi?"

Kaksi kertaa melko lyhyen ajan sisällä tämä sama kysymys, kysyjinä satunnaiset asiakaspalvelijat. Mietityttää, muutenkin kuin että mitäs tuohon sitten vastaisi, vaimon katseesta huomasi, että emme ole tosiaan keskenämme sopineet mitään yhteistä toimintatapaa. Toisen kaapista ulos tuleminen tekisi saman myös toiselle. Emme ainakaan omasta mielestäni ole keskenämme niin saman näköisiä, että pelkästään siitä syystä meitä voisi sisaruksiksi luulla, sukunimi paljastaa, että jotain yhteistä meillä on. Sisaruksia? Niinkö he ihan tosissaan luulevat? Vai onko se helpompi, turvallisempi, neutraalimpi vaihtoehto, heittää ilmaan sisarus-olettama eikä lesbopari-olettama, mitä jos jälkimmäistä ehdottaisi ja olisi väärässä, nolompaa ehkä niin. Ties mitä kunnianloukkaussyytettä pelkäävät, kun eivät uskalla kysyä parisuhteesta, heittävät pallon meille, kertokaa itse mikä juttu tämä on. Tai sitten ihan oikeasti luulevat meitä sisaruksiksi, tiedä sitä sitten. Vaikeaa tosiaan tietää, miten muut meidät näkevät.

"Onko sulla jo lapsenlapsia", kollega kysyy toiselta, viatonta kuulumisten vaihtoa pitkästä aikaa, tavanomaista smalltalkia eläkeikää lähestyvien kesken. Toinen vastaa kieltävästi, "eivät ole vielä saaneet lasta aikaiseksi, kun en ole vielä niille kertonut, että miten niitä lapsia tehdään!" Iloista naurua päälle, kuinka hauskasti ilmaistu heidän mielestään, ilmeisesti, miten luontevaa onkaan suhtautua perheen perustamiseen kevyesti, vitsikkäästi jopa, arkinen iloinen
pikkujuttu. Toisaalta en voi mitenkään tietää, mitä mahdollisesti kätkeytyy tuon vitsinheiton alle, onko sydän yhtä kevyesti siinä mukana, onko tilanne oikeasti niin helppo ja mutkaton, että voi ihan vitsiksi heittää, vai peitelläänkö sillä jotain sisäistä kipua ja tuskaa. Vetäydyn pois. Vitsailkoot keskenään. Mitäs se mulle kuuluu, kuten ei myöskään heidän silmilleen se, miten kipeää mulle teki kuulla tuollaista kevyttä heittoa asiasta, joka mulle on ollut sitä kipua ja tuskaa,
vuosi vuoden perään.

Vuosi vuoden perään on tätä polkua taaperrettu, kuoppien ja kivikkojen kautta. Levähdystauko siinä taapertamisessa venyi pidemmäksi kuin mitä oli vielä viime syksynä ajatuksissa, mutta nyt pikkuhiljaa olemme palailemassa samalle polulle. Lääkäriä tavattu, keskusteluja käyty, alustavia suunnitelmia tehty, mitä tämä kesä voisi tuoda tullessaan. Valmistaudun, valmistaudumme yhdessä, rakennamme pesää valmiiksi sekä konkreettisesti että omaan mieleen. Ajatukset lähtevät jälleen harhailemaan tuttuja teitään, löytävät vaatekaupoista vauvanvaaterekit, tarkkailevat ohikulkijoiden vaunuja ja vauvavatsoja, maalaavat tulevaan jotain pientä ja pumpulinpehmeää. Aika kuitenkin näyttää jälleen, varmuutta ei ole sen enempää kuin tähänkään saakka, musta mieli muistuttaa aikaisemmista pettymyksistä, varoittaa liian korkesta pudotuksesta, jos taas kerran niin käy.