Siitä taitaa olla jo muutama vuosi, kun koko kansan tunteman Jari Sillanpää myönsi viimein julkisesti homoutensa. Olihan se melkoinen kohu silloin, vaikka varmasti Jari rohkaisi teollaan muitakin avoimuuteen. Niistä sen ajan haastatteluista mulle jäi jotenkin mieleen hänen toteamuksensa, että kaapista pitää tulla kahdesti - sekä lähipiirilleen että medialle. En muista, mutta veikkaisin että siinä järjestyksessä...

No hui! Että ihan kahdesti, ei riitä kerta? On se rankkaa.

Täällä viihdetaivaan kirkkaitten tähtien alla, siis ihan tavistasolla, on avoimuus pikkuisen erilainen asia. Ei voi mennä laittamaan ilmoitusta Seiskaan ja sitten jäädä siihen tyytyväisyyteen, että joo, nyt kaikki tietävät, asiaa ei tarvitse enää miettiä. Ja tällä tasolla on, toisin kuin vaikkapa Jarin, pakko miettiä avoimuuden rajoja. Siis että vaihtoehtoja ei olekaan täysi kaapissa piilottelu tai täysi avoimuus, vaan jotain siltä väliltä. Täällä täysi avoimuus ei olekaan hyvä asia. Kaikkien ei tarvitse tietää, ja on hyväkin että jotkut eivät tiedä.

Kaapista ulos tulo kaksi kertaa ei tavikselle ihan riitä. Enemmänkin kaksi kertaa tunnissa. Se on mietittävä joka ikisen ihmisen kohdalla erikseen. Jokainen, kaikki. Satunnaisesta ohikulkijasta pitempään tuttavuuteen. Kollegat, esimiehet, työssäni tapaamani ihmiset, kaupan kassat, samalla salilla kävijät, bussissa viereen istuvat... Jokaisen kohdalla, vain sekunnin murto-osankin verran, käyn läpi ajatusta avoimuudesta, mitä se saattaisi merkitä juuri tämän ihmisen kohdalla. Olisiko käytös, kohtelu ja vastaanotto samanlaista, jos tietäisivät?

Kun en kerran tatuoi otsaani "LESBO"-sanaa, en esittele itseäni automaattisesti lesbona, en näytä stereotyyppiseltä enkä siihen pyrikään, on asian paljastuminen vain kertomastani kiinni. Yleensä se paljastuu melkein vahingossa, suurempia suunnittelematta, jonkun ei-sukupuolineutraalin ilmaisun myötä. Harvemmin sitä suoraan kysytään ja siitä suoraan tuleekaan puhetta. Joskin silloin tällöin saa keskustelun toiselta osapuolelta helpottuneen vastaanoton - oli jo sitä jostain syystä miettinyt, mutta kun ei kehdannut kysyä.

Salaaminenkin ärsyttää. Kiertoilmausten kehittäminen, sanojen tarkka asettelu, välttely, peitetarinat. Kun en halua suoraan valehdellakaan, mutta toisaalta kiertoilmaisutkin tuntuvat valehtelulta. Joskus, kun avoimuus-asia tulee yllättäen vastaan, en ehdi suunnitella vastausta tarpeeksi pitkään, en valita sanoja tarpeeksi huolella. Sitten kiertoilmaisut ovat tökeryydessään jo niin läpinäkyviä, että jättävät varmasti avoimia kysymyksiä ilmaan. Muut naispuoliset kollegani puhuvat miesystävistään "mun miehenä" tai käyttävät tästä etunimeä, ja mä hätäisesti mutisen jotain "siitä, jonka kanssa mää seukkaan".