Mä olen kuulemma tätä nykyään se, jolle jännitetään vauvauutisten kertomista. Se ei ole enää mutkatonta ja luontevaa, vaan sitä pitää erikseen miettiä ja jännittää. Osa kierrättää uutiset vaimoni kautta, jos mahdollista. Tai sitten mulle kerrotaan jonkun sortin viestillä, kirjallisesti etäältä. Toisaalta arvostan tätä, ja oikeastaan jos saisin valita, niin haluaisin kuulla vauvauutiset jollain muulla tavalla kuin suoraan kasvokkain. Voin sitten ihan omassa rauhassa, kenenkään (tai korkeintaan vaimoni) näkemättä, hallitusti oman kodin suojassa, mesota itkuraivarini, ja sitten siitä tokeennuttuani laittaa takaisin kauniin, kohteliaan onnitteluviestin. Näin se on parempi. Joo, kyllä tiedän, että toisten onni ei ole minulta pois, ja läpä läpä läpä, mutta toisten onni kipeästi muistuttaa siitä, mikä meiltä puuttuu kaikkien ponnistelujen ja vastoinkäymisten jälkeenkin. Joo, kyllä olen iloinen toisten onnesta, toisten puolesta, en ehkä vielä siinä itkuraivarin keskellä mutta jonkun verran jo sen jälkeen. Ja ehkä vielä jossain vaiheessa lakkaan välttelemästä raskaana olevia tuttujani, lakkaan pakenemasta töiden ja muiden kiireiden varjolla, mutta ei vielä, nähdään sitten joskus, nyt ei vaan pysty. Anteeksi.

Hoidoissa on nyt taukoa, monestakin syystä, olen sen klinikallekin jo selvittänyt, etteivät ihmettele, että mihin me olemme oikein kadonneet. Lapsettomuutta ja vauvakuumetta ei vaan saa tauolle. Järki yrittää vakuuttaa sydämelle, että tämä tauko on nyt välttämätön, sydän vaan olisi jo valmis jatkamaan, unohtamaan menneet vuodet ja koko tämän kauhean kesän, kasvattamaan toiveikkuutta ja voimaa, kestäisimme taas kaiken mitä eteen tulee, kunhan saisimme edes pienen mahdollisuuden. No, ehkä sitten jossain vaiheessa, ensi vuoden puolella, ehkä keväällä, kattoo nyt. Sydän seuraa katseellaan ja särkyy aina pienesti, kun joka paikassa tulee vastaan täydellisiä, nuoria äitejä vaunujaan työntäen, kaupassa ja bussissa heitä parveilee, liikuntasalillakin, kun aina tietenkin osun paikalle juuri vauvajumpan loppumisen jälkeen. Siellä heitä on, harsoliina jumppahousujen taskusta roikkuen, imettävät ja leikittävät vauvojaan pukukaapeilla, ovat niiiin yhteisöllisiä että, ja mä yritän vaan paeta paikalta mahdollisimman ripeään, en kuulu joukkoon, ehkä hieman liian kiukkuisesti kiskaisen vesipulloni pienten, pulleiden käsien ulottuvilta, olen mahdollisimman epäsosiaalinen ja katoan. Katoan, kun en ole mitään, en heidän joukossaan. Anteeksi. Menen pois.

-----------

"Siis miten sun puolisoa nimitetään? Vaimo? Oletko sä sitten siis se mies?"

Yhteiskunnan tasolla asiat etenevät, avioliittolaki ja ehkä äitiyslakikin, kunhan pääsee vauhtiin. Yksilötasolla on näköjään edelleen tarpeen, että mäkin jaksan luennoida elämän perusasioita kollegalle, jolle seksuaalivähemmistöt ovat ilmeisesti täysin uusi, ihmeellinen juttu. Joopa joo. En ole mies, hyvänen aika!! =D