Miksi juuri tänään lapsettomuus tuntui erityisen raastavalta? Miksi juuri tänään tuntui siltä, että olisin maailman ainoa erilainen, maailman ainoa, joka on jäänyt vaille äitiyttä ja lapsiperhe-elämää? Miksi juuri tänään sydän särkyi, kun töissä mummuvaiheeseen ehtineet kollegani esittelivät ylpeydestä puhkuen kuvia lapsenlapsistaan? Tunkivat naamaan kiinni älykännykän ruudun, jossa elämäniloa pursuvat pienokaisten kasvot hymyilivät leveästi. Että katso nyt säkin, katso katso katso KATSO. Myös hän, joka tietää (rippusia) taustastani, hoidoistani ja vanhemmuuden kaipuustani. Miksi niitä kuvia pitää mulle esitellä? En tietääkseni pyytänyt? En jäänyt seuraamaan reaktioita, kun jokseenkin tökerösti pakenin paikalta, ihan täysin kesken kaiken, vessan ovi vaan kolahti takanani kun piilouduin sinne ensin itkemään ja sitten kokoamaan itseäni. Ja sitten välttelemään katseita, kunnes silmien punoitus laantui.

Miksi juuri tänään? Mihin katosi hoitotauon aikana kerätty vahvuus, varmuus siitä, että elämä kantaa? Että on muutakin elämässä kuin vanhemmuus ja lapsettomuushoidot? Että vielä ei ole liian myöhäistä, vaikka ikää kertyy ja kertyy, että vielä olisi joskus meidänkin vuoro, kunhan vaan edelleen odotamme ja odotamme ja odotamme sitä odotusta, joka oikeasti toteutuisi, alusta loppuun saakka.