Tähän aikaan kuusta olen rauhallisempi. Vähemmän itkuinen ja tuskainen, joskin provosoidun herkästi... Kaupungilla ohikulkevat vauvamasut ja lastenvaunut eivät vaikuta mielialaan niin paljon. Jokaisen silti huomaan.

Kuljin kaupungilla roikottaen kassia kädessäni, ja teki mieli puhua edes sille. Tulehan nyt. Reippaasti. Pidä äidin kädestä kiinni. Mennään kotiin.

Harrastan paljon liikuntaa. Käyn salilla, lähinnä ohjatuilla tunneilla, kolmesta yhdeksään tuntiin viikossa. Riippuu työvuoroista, miten ehtii ja jaksaa. Työpaikalla työkaveri-äidit välillä puristelevat omia raskauslöllyjään ja vertailevat itseään mun lihaksiin, osoittavat ihailua ja kateutta. Ei sitä lasten kanssa niin paljon ehdi. Eivät raskauden aikana kertyneet kilot niin vaan katoa. Voi kun olis yhtä hoikka kuin sä.

Eivät tajua sitä, että mulle yksi syy trimmautua on oman huonommuuden tunteen kompensoiminen. Mulla ei ole lapsia, heillä on, he ovat mua parempia. Äitejä, enemmän naisia kuin mä. Edes jossakin voin olla parempi ja pärjätä, kilokamppailussa.

Jumppaohjaajan vauvamasu näkyy selvästi, vatsalihakset piirtyvät sen päällä. Sille mä en voi pärjätä mitenkään, paitsi sitten siinä vaiheessa, kun hän ei enää mahansa kanssa voi hyppiä ja mä voin.