tiistai, 30. toukokuu 2017

Rv 27

Pienokaiseni, huomasitko missä vaiheessa...

... puheistani hävisivät "ei pelkkä plussa vielä mitään takaa, ei vielä voi olla varma" yms. rajuimmat toppuuttelut...

... en enää lisännyt joka lauseeseen "jos kaikki menee hyvin, niin..."

... toiveikkuus lisääntyi, ensin varovasti, sitten päivä päivältä, viikko viikolta enemmän...

... aloimme keskustella sinusta konkreettisena, todella ja oikeasti saapuvana, ei vain kaukaisena ihmeenä... 

... samaa toiveikkuutta alkoi näkyä myös lähipiirissämme...

... aloin yhdistää ultrakuvat sinuun, kun uskoin lujemmin tulevaan, lopetin hiljalleen ihmettelyn, miten laitteen näytöllä viuhtova ihmisen alku sydämenlyönteineen muka minuun liittyy... 

... aloimme tehdä hankintoja todellinen tarve arvioituna, ei pelkästään pientä söpöä fiilistelyä, vaan ihan tosissaan mietittynä, mitä tarvitsemme ja mitä emme...

... loppui kaoottinen hämmennys kauppojen vauvatarvikeosastoilla ja nettikaupoissa, ja tilalle astui varmuus ja harkinta siitä, mitä kannattaa hankkia...

... uskalsimme tehdä myös niitä isompia hankintoja...

... uskalsimme aloittaa ihan tosissaan suunnittelut, miten asuntomme muutetaan vauvaperheasunnoksi...

... en enää piileskellyt neuvolan odotustilan viimeisessä nurkassa, vaan rohkeammin hakeuduin samaan riviin muiden odottajien kanssa, samaan porukkaan kuuluvaksi...

... ajatukset äitiyspakkauksen tilaamisesta, sairaalakassin pakkaamisesta ja hoitolaukun valinnasta eivät enää tuntuneet yhtä utopistisilta kuin menolipun tilaaminen Kuuhun...

... vastaantulijoiden katseet laskeutuivat entistä useammin vyötärönseudulleni, ja aloin saada merkittäviä pieniä hymyjä toisilta vauvamasuisilta...

... istuessa omat käteni alkoivat laskeutua luontevasti silittelemään kasvavaa masua...

... kohdussani tuntuvat liikkeesi alkoivat olla säännöllisiä ja niiden tarkkailu osa arkipäiväämme...

... muiden vauvauutiset ja -kuulumiset lakkasivat aiheuttamasta silkkaa ahdistusta...

... äitienpäivä alkoi tuntua juhlapäivältä, ei pelkältä mustalta piileskelen koko maailmalta -päivältä...

... raskaus ei enää ollut pelkkää menetyksen pelkoa ja kauhukuvia, vaan myös nauttimista tästä ainutkertaisesta ajanjaksosta, luottamusta tulevaan...

... huomasin vuosien jälkeen taas nauravani enemmän, löytäneeni peruspositiivisuuteni uudelleen ja suhtautuvani myönteisemmin elämään ja kaikkeen siihen, mitä on vielä tulossa?

 

perjantai, 20. toukokuu 2016

Sisko-olettamuksia.

"Ootteko te sisaruksia, kun teillä on sama sukunimi?"

Kaksi kertaa melko lyhyen ajan sisällä tämä sama kysymys, kysyjinä satunnaiset asiakaspalvelijat. Mietityttää, muutenkin kuin että mitäs tuohon sitten vastaisi, vaimon katseesta huomasi, että emme ole tosiaan keskenämme sopineet mitään yhteistä toimintatapaa. Toisen kaapista ulos tuleminen tekisi saman myös toiselle. Emme ainakaan omasta mielestäni ole keskenämme niin saman näköisiä, että pelkästään siitä syystä meitä voisi sisaruksiksi luulla, sukunimi paljastaa, että jotain yhteistä meillä on. Sisaruksia? Niinkö he ihan tosissaan luulevat? Vai onko se helpompi, turvallisempi, neutraalimpi vaihtoehto, heittää ilmaan sisarus-olettama eikä lesbopari-olettama, mitä jos jälkimmäistä ehdottaisi ja olisi väärässä, nolompaa ehkä niin. Ties mitä kunnianloukkaussyytettä pelkäävät, kun eivät uskalla kysyä parisuhteesta, heittävät pallon meille, kertokaa itse mikä juttu tämä on. Tai sitten ihan oikeasti luulevat meitä sisaruksiksi, tiedä sitä sitten. Vaikeaa tosiaan tietää, miten muut meidät näkevät.

 

"Onko sulla jo lapsenlapsia", kollega kysyy toiselta, viatonta kuulumisten vaihtoa pitkästä aikaa, tavanomaista smalltalkia eläkeikää lähestyvien kesken. Toinen vastaa kieltävästi, "eivät ole vielä saaneet lasta aikaiseksi, kun en ole vielä niille kertonut, että miten niitä lapsia tehdään!" Iloista naurua päälle, kuinka hauskasti ilmaistu heidän mielestään, ilmeisesti, miten luontevaa onkaan suhtautua perheen perustamiseen kevyesti, vitsikkäästi jopa, arkinen iloinen
pikkujuttu. Toisaalta en voi mitenkään tietää, mitä mahdollisesti kätkeytyy tuon vitsinheiton alle, onko sydän yhtä kevyesti siinä mukana, onko tilanne oikeasti niin helppo ja mutkaton, että voi ihan vitsiksi heittää, vai peitelläänkö sillä jotain sisäistä kipua ja tuskaa. Vetäydyn pois. Vitsailkoot keskenään. Mitäs se mulle kuuluu, kuten ei myöskään heidän silmilleen se, miten kipeää mulle teki kuulla tuollaista kevyttä heittoa asiasta, joka mulle on ollut sitä kipua ja tuskaa,
vuosi vuoden perään.

Vuosi vuoden perään on tätä polkua taaperrettu, kuoppien ja kivikkojen kautta. Levähdystauko siinä taapertamisessa venyi pidemmäksi kuin mitä oli vielä viime syksynä ajatuksissa, mutta nyt pikkuhiljaa olemme palailemassa samalle polulle. Lääkäriä tavattu, keskusteluja käyty, alustavia suunnitelmia tehty, mitä tämä kesä voisi tuoda tullessaan. Valmistaudun, valmistaudumme yhdessä, rakennamme pesää valmiiksi sekä konkreettisesti että omaan mieleen. Ajatukset lähtevät jälleen harhailemaan tuttuja teitään, löytävät vaatekaupoista vauvanvaaterekit, tarkkailevat ohikulkijoiden vaunuja ja vauvavatsoja, maalaavat tulevaan jotain pientä ja pumpulinpehmeää. Aika kuitenkin näyttää jälleen, varmuutta ei ole sen enempää kuin tähänkään saakka, musta mieli muistuttaa aikaisemmista pettymyksistä, varoittaa liian korkesta pudotuksesta, jos taas kerran niin käy.   

tiistai, 15. maaliskuu 2016

PMVS

Miksi juuri tänään lapsettomuus tuntui erityisen raastavalta? Miksi juuri tänään tuntui siltä, että olisin maailman ainoa erilainen, maailman ainoa, joka on jäänyt vaille äitiyttä ja lapsiperhe-elämää? Miksi juuri tänään sydän särkyi, kun töissä mummuvaiheeseen ehtineet kollegani esittelivät ylpeydestä puhkuen kuvia lapsenlapsistaan? Tunkivat naamaan kiinni älykännykän ruudun, jossa elämäniloa pursuvat pienokaisten kasvot hymyilivät leveästi. Että katso nyt säkin, katso katso katso KATSO. Myös hän, joka tietää (rippusia) taustastani, hoidoistani ja vanhemmuuden kaipuustani. Miksi niitä kuvia pitää mulle esitellä? En tietääkseni pyytänyt? En jäänyt seuraamaan reaktioita, kun jokseenkin tökerösti pakenin paikalta, ihan täysin kesken kaiken, vessan ovi vaan kolahti takanani kun piilouduin sinne ensin itkemään ja sitten kokoamaan itseäni. Ja sitten välttelemään katseita, kunnes silmien punoitus laantui.

Miksi juuri tänään? Mihin katosi hoitotauon aikana kerätty vahvuus, varmuus siitä, että elämä kantaa? Että on muutakin elämässä kuin vanhemmuus ja lapsettomuushoidot? Että vielä ei ole liian myöhäistä, vaikka ikää kertyy ja kertyy, että vielä olisi joskus meidänkin vuoro, kunhan vaan edelleen odotamme ja odotamme ja odotamme sitä odotusta, joka oikeasti toteutuisi, alusta loppuun saakka.  

perjantai, 26. helmikuu 2016

Porsche

"Minäkin haluan Porschen, mutta varallisuus ei siihen vielä riitä tai ei ehkä koskaan. Mieleeni kuitenkaan ole tullut mieleen vaatia valtiota kustantamaan mielitekojani tai esittää uhria."

Lapsettomuutta käsittelevien nettilehtiartikkelien kommenttikenttiin kirjoittelevat aina jonkun sortin kiintiön verran myös he, jotka eivät lapsettomuutta (täysin) ymmärrä. Tiedostan sen, mutta pitikin provosoitua, taas kerran. En kuitenkaan lähtenyt asiaa sen kummemmin puimaan julkisesti, tuskin pystyn sitä ymmärrystä lisäämään. Mietiskelin ihan itse vaan. Niin, en itsekään ymmärrä millaista olisi haluta ihan hirveästi jotain tietyn merkkistä autoa, voinko sitten vaatia ihan kaikkia ymmärtämään lapsettomuutta?

Mieliteko. Lapsettomuus on enemmän kuin mieliteko. Lapsettomuus on laajempaa kuin jonkun hyödykkeen kaipaaminen, vaikka sillä olisikin statussymbolin virkaa. Lapsettomuus on kaipuuta vanhemmuuteen ja koskettaa koko elämää, elämäntapaa, identiteettiä. Sitä, mitä ja kuka olen, miten itseni määrittelen, miten itseni tuon esille muille, tutuille ja vieraille. Kuinka helppoa olisi kertoa itsestään ns. tavallisen tarinan ainekset, mies ja kaksi lasta ja koira, kuinka vaikeaa (kyllä, edelleenkin) ja pitkällistä harkintaa vaatii oma paljastukseni, vaimo, ei lapsia yrityksistä huolimatta (eikä edes koiraa, mutta se ei haittaa, koirattomuus on meille ihan vapaaehtoinen valinta). Valtio ei kustanna yrityksiämme (kyllä, saan Kelan tukia, mutta ne ovat ihan rippusia tässä konkurssissa, ei todellakaan täysimääräisiä korvauksia) enkä sitä vaadikaan, kun kerran tiedän vaatimisen olevan turhaa. Olisihan toki omalta kannalta parempi vaihtoehto, jos lapsettomuushoitoihin kuluneet eurot olisimme voineet suunnata johonkin (ainakin omasta näkökulmasta) hyödyllisempään. Realiteetti on kuitenkin se, että hoidot maksavat suunnattomasti, ja omasta pussista ne on lähtökohtaisesti kustannettava.

Kärsin ja katkeroidun, mutta esitänkö uhria? Voi olla, että tämä blogini ruikutuksineen kuulosta siltä, mutta en ole niin kokenut. Tähän ikään mennessä olen muutenkin huomannut, ettei elämää ole helpoksi tarkoitettu. En ole valinnut tahatonta lapsettomuutta, toki valitsisin helpomman vaihtoehdon, mutta näiden vuosien aikana on tullut selväksi, että meidän polkumme on pitkä ja kuoppainen. Vaikka hoitojen aikana siltä tuntuu, niin lapsen saaminen ei ole meille elämän ainoa sisältö, jota kohti laput silmillä kulkisimme. Silti lapsettomuus kulkee mukana, aina jollain tasolla, kuin arpi tai varjo, joka on olemassa eikä siitä tahdonvoimalla pääse eroon.

Oli siihen muitakin syitä, mutta suurelta osin lapsettomuuteni vuoksi irtisanouduin työstäni lasten ja perheiden parissa, hakeuduin töihin elämän toiseen ääripäähän, ihan harkitusti ja tarkoituksella. Katkeroitumista ja uhriutumista välttääkseni teen nyt mieluummin saattohoitoa kuin perhetyötä. Oli siihen muitakin syitä, mutta lapsettomuuskin siihen vaikutti, kun laitoimme lapsiperheasuntomme lapsiperhealueelta myyntiin, pyrkimyksenämme muutta city-alueelle, aivan toisenlaiseen ympäristöön. Ei, emme ole täysin vielä luovuttaneet hoitojen suhteen, edelleenkään, vaikka ne edelleenkin tauolla ovat. Myös uudessa työssäni olen voinut säästää rahaa hoitoja varten, ja myös uusi asunto on tarvittaessa muunneltavissa, tilaa pinnasängylle ja syöttötuolille. Toistaiseksi niitä ei siellä ole, mutta eihän vielä voi tietää. Hoitotauko on tehnyt taas ihan hyvää, myönnettäkööt, vaikka toisaalta mielessä jyskyttää sekunti sekunnilta ajatus omasta ikääntymisestä, vääjäämätöntä sekunti sekunnilta, aikaa ei olisi hukattavaksi. Hoitojen jatkumista odottaessani valmistaudun hissukseen, pidän huolta itsestäni ja keskenmenosta toipuneesta kehostani. Olen taas tarkempi sen suhteen mitä syön ja olen saanut tungettua aikatauluuni suht säännöllisen liikuntarytmin. Lueskelen enemmän fitness- kuin lapsettomuusblogeja. Avaan silmiä sille kaikelle muulle, jota elämässä on, lasten ja perheellistymisen lisäksi. Puhdistaudun, jotta olisin valmis, sitten kun taas sen aika on.

 

perjantai, 25. joulukuu 2015

Musta joulu.

Lapsettomuudesta kärsivän joulu on mustaa tyhjyyttä ja kaipausta täynnä, sellaisen kaipausta, jota ei vielä koskaan ole ollutkaan. Kuinka mones joulu peräkkäin tämä olikaan, jolloin mun olisi pitänyt jo olla äitiyslomalla tai hoitovapaalla? Jos ensimmäinen inseminaatiomme olisi onnistunut, olisimme nyt viettämässä lapsiperhejoulua pikku kaksivuotiaamme kanssa, ehkä vielä pienempi sisarus masussa odottamassa maailmaan saapumistaan. Sen sijaan taas jälleen kerran olen, tänäkin vuonna, kaikki pyhäpäivät töissä, keräämässä säästöjä (toivottavasti) tulevia (joskus sitten aikanaan) alkionsiirtoja varten. Katkerana seuraan sosiaalisen median kautta (joo ei pitäisi mutta niin teen kuitenkin) muiden kuvaraportointeja ihanista tunnelmoinneista, lasten riemuista, joulujuhlien liikutusniiskutuksista. Meillekin lähettävät joulukortteja, joiden kuvapalvelukuvissa hymyilevät tonttulakkipäiset pienokaiset, kasvaneet ovat viime vuodesta, sekä lapset että perheet. Hei tonttu-ukot hyppikää, hyppikää siellä lapsiperheiden keskellä, mitäs meille tulisittekaan, ei meillä ole mitään.

"Niin oliko sulla lapsia?"

Miten mun on koko ajan vaikeampi vastata tuohon ihan viattomaan small talk -kysymykseen? Pelästyn, kammoan, häpeän, pudistan hätäisesti päätä, mutisen jotain kieltosanoja, yritän kuumeisesti johdattaa keskustelun johonkin ihan muuhun. Jotain mun vastauksessani ja kehonkielessäni saa kysyjän hämmentymään, nolostumaan, pyytämään anteeksi uteliaisuuttaan, vaikka ihan viaton kysymys on. Ilmeestä päätellen kysyjä tekee itsekseen lupauksen, ettei koskaan enää kysy tuota keneltäkään, ehkä se sitten näkyy, että sattuu. Miksi kysyy edes, voin kertoa että jos lapsia on, niin jossain vaiheessa se tulee kerrottua, kaikki kertovat jollain tavalla, vaikka edes sivulauseessa vihjaten, ei sitä tarvitse erikseen kysyä, selväksi tulee kuitenkin. Ja miksi kysyä multa, kun en mä tästä mitenkään nuorene, päivä päivältä näytän yhä enemmän sen ikäiseltä, jonka lapsettomuuteen on oltava jonkunlainen syy. Puhutaan jostain muusta. Vaikka säästä. Ei tullut lunta tänäkään vuonna. Joulu on musta tänäkin vuonna, yltä päältä musta.